Minne menet, quo vadis? kysyvät jäljet takanani. Koko ajan ja kaikkialle, vastaan jaloillani, jotka taasen toimivat niin kuin jalkojen pitääkin. Nousen kolmannen kerroksen luokkaani ketterästi, arjessa ei näy jälkeäkään taudista tai sen hoidon aiheuttamista sivuvaikutusista, eikä oloni voisi olla parempi. Juoksen, jumppaan ja joogaan. Kylven kulttuurissa, milloin konserttisalin, milloin teatterin hämärässä, ja nautin joka solullani elämyksistä ja elämästä.
Menen myös sinne, minne kaikki tiet vievät. Kuljettuani koko syksyn oppilaiden kanssa rooman katuja niin historian kuin uskonnonkin tunneilla, on sinne päästävä itse! Viikko ikuisessa kaupungissa, pyhiinvaeltajien matkassa oli huikea kokemus.
Via appiaa astellessani, riemukaarien alta kulkeissani tai santa maria maggioren taivaisiin kohoavan holvikaaren alla tunsin yhtä lailla historian kuin elkeltenkin siipien havinaa. Seitsemän päivää tankkasin itseeni tietoa ja tunnelmia, pastaa ja vino rossoa sekä pyhää huolettomuutta, eväitä, joilla jaksaisi taas vaikka mitä. Jaksettavaahan taas edessä olisi, sen tiesin mutu- ja perstuntumalla.
Koepinot ja joulujuhlahässäkät olivat leppoisaa arkeenpaluuta. Todellinen kunto koeteltiin eteläisessä keskusröntgenissä viikko kotiinpaluun jälkeen. Jaksaako rouva varmasti vielä? Kolmihenkinen tiimi hääri oikean käsivarteni kimpussa yrittäen hakea yhteyttä suoneen. Kyynärtaipeesta, kämmenselästä, ranteesta, vielä kerran, vielä ja vielä täytyy, anteeksi rouva.
Itse hain yhteyttä jonnekin kauemmas, paavin istuintakin korkeammalle. Katselin hoitajia, kun he asensivat kanyyliä ja valmistelivat minua kuvaukseen, mutten tuntenut kipua, en pelkoakaan. Kaikki tämä on koettu jo, kuten sekin, ettei lääkäri nyt valitettavasti pysty ottamaan vastaan kun on se meeting. Että rimpautellaanpa, jookos?
Sitten rimpautellaan. Valkoisella talolla ei ole tapana soitella heti perään, joten vaistoihminen sisälläni herää kuuntelemaan rivejä ja rivien välejä, kesken välitunnin. Sanakikkailussa jos missä olen ammattilainen (työni luontaisetuja), ja saan lyhyestä puhelusta irti enemmän kuin hoitaja haluaa kertoakaan. Tosin, jos itse osaan laatia pedagogiset asiakirjat ja muut viestit siten, ettei kellekään tule paha mieli, oli päivi vähintään yhtä taitava.
Lääkäri on katsonut kuvat, ok. (Hyvä. Neutraali lause. Kertoo tapahtuneen ja johdattele asiaan, ei spekuloi.)
Jotain muutosta siellä on. ("Jotain" pienentää muutos-sanaa, toimii samalla epämääräisenä artikkelina. Muutosta-partitiivi valittu hienosti, se voi viitata sekä yksikköön että monikkoon. Siellä jättää paikan ja paikat selvittämättä. Siellä - niin missä?)
Lausunto ei nyt ole tässä saatavilla. (Okei, hienosti toimittu. Toisaalta on totta, että radiologin lausunto herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa tietoa maallikolle. Ehkä hyvä näin.)
Nyt sinusta halutaan ottaa markkereita. (Terävä maallikkotäti huomaa, että nyt puhutaan monikosta. Aiemmin on tyydytty ca12vitoseen, nyt tutkitaan rintapuolenkin mahdollisuus. Levinneisyyttä siis on jossain uudessa paikassa tai peräti paikoissa.)
No näitä maksa-, munuais- ja haima-arvoja määritetään kans. (Sisäelimissä siis.)
Tietysti pvk ja neutrot. (Hoitoja luvassa.)
Niitä juu, mutta nyt pohditaan mahdollisuutta uuteen lääkkeeseen ja konsultoidaan vielä ullaa josko sitä voisi sinulle antaa. (Täydellinen päätös, rusina loppuun, jätetään mieli makeaksi. Uusi lääke!)
Ja lääkäri tuossa vielä huikkasi, että ei siellä mitään suurta ole..
Tosiaan, pikku vikoja, heleppo korjata, ajattelin hirtehisesti ja näin silmissäni filtterin käärivän hihansa ja työntävän autonromun pois näyttämöltä. Ei ollut sekään mennyt katsastuksesta läpi.
Ei naurattanut, muttei tarvinnutkaan, kellon soitua alkoi geometrian testi ja osaa edessäni ahertavasta porukasta lähes itketti. Opettajan suru tuli vasta kotona.
Kollega kysyi rooman matkalta palattuani, koinko ikuisessa kaupungissa pyhän kosketuksen. Mitä se on, miltä pyhä tuntuisi? Konttasin pyhät portaat, ne kaikki kaksikymmentäkahdeksan, jotka johdattivat aikoinaan pilatuksen luokse, ja muistin lausua toiveeni joka askelmalla. Tuntui se, ainakin polvissa. Hyräilin ave mariaa santa cecilian kauniin apsiksen alla ja lauloin maa on niin kaunis katsellessani palatinum-kukkulalta aukeavaa upeaa maisemaa, ja sain osakseni ymmärtäviä katseita. Järki-ihminen sisälläni ei suostu huomaamaan pyhää tai sen kosketusta.
Ehkä pyhä on enemmän kuin hetken humaus. Ehkä se on kanssani tutkimuslavitsalla, jossa makaan tyynenä, vailla pelkoa tulevasta. Ehkä se on läsnä öisin, jotka nukun tyytyväisenä, vailla huolta huomisesta. Ehkä se on läsnä kodissamme, jossa valmistaudutaan tulevaan jouluun iloisin mielin.
Ehkä pyhä on läsnä lääkärin vastaanotolla, jossa miehenpuolen kanssa istumme joulukuisena iltapäivänä kuulemassa lääkäri-päiviltä tarkempia tuloksia. Ei ole sisäelimissä, verikokeet on otettu vain lähtötilannetta varten. Vatsassa on kaksi uutta kolmesenttistä pesäkettä, jotain muutosta nivusessa, ei muuta. Markkeri on hieman noussut, mutta edelleen normaali. Nyt on hyvä aloittaa hoidot, ei tässä kiirettä kuitenkaan ole.
Kun on varautunut pahimpaan mahdolliseen, kuulostavat päivin sanat skiftesviikiläisiltä: "Pikku vikoja, heleppo korjata".
Ja mieli on edelleen sees. Miehen kanssa juomme kahvit valkoisen talon kuppilassa, ja toteamme, että arki on taas täällä, ei sen kummempaa. Että jos hoito on maanantaisin, täytyy tanssikuskaukset sinä iltana järjestää jollain muulla tavoin, tiistaina olen jo remmissä.
Katsomme toisiimme, kuten kaksikymmentä vuotta olemme katsonet. Kyllä tästä taas selvitään.
