Perillä tutulla osastolla kuoriudun päällimmäisistä vaatteista, oikaisen sängylle ja ehdin jo käväistä unten mailla ennen kuin pirkko tulee verenpainemittarin kanssa hääräämään viereeni. Satakaksikymmentäkaksi kautta seitsemänkymmentä, pulssi kuusiviisi ja pissakin puhdas, sanoo pirkko asiaankuuluvat alkutervehdykset ja lähtee hakemaan tippapusseja, sammuttelee mennessään kirkkaimpia valoja ja toivottaa vielä tervetulleeksi keitaalle. Siltä kait se näyttää; työpäivän tehnyt ope loikoilee sängyllä horroksessa, avaimet kaulassa ja korkkarit jalassa, työlaukku jalkopäässä. Palmun virkaa toimittaa tippateline.
Tuolta samaiselta keitaalta poistuin elokuussa viimeisimmästä sytostaattitiputuksesta, horjuen ja kahden vessan kautta, ennen kuin pääsin ulos sairaalasta. Paha olo jatkui päiväkausia, joskin se pysytteli mukavan syyskiireen vuoksi taka-alalla. Kuitenkin vielä viikkojenkin perästä sain kuvotuksen tunteen kurkkuuni kouluruokalan tarjotessa kanakastiketta ja riisiä, sinänsä ihan herkullista sapuskaa, mutta joka ei mennyt alas, kun se on kerran tai kolmesti tullut ylös. Ei siis ihme, että bevasitsumabi-tiputus, lääkitys josta ei pitäisi koitua verenpaineen nousua ja rytmihäiriöitä kummempia sivuvaikutuksia, aiheutti ensimmäisellä antokerralla ihan kunnon kuvotusta. Pahoinvointi alkoi jo portin aukaisusta, desinfiointiaineen ja ihoteipin tuoksusta ja jatkui aina kotiin saakka. Toinen kerta meni paremmin, kolmas kerta oli sitten jo keidas-kokemus, lepohetki keskellä hektistä arkipäivää.
Keskellä hektistä arkea järjestimme perheellemme oikeankin keidaskokemuksen. Joulukuun kontrollin hyvien tulosten huumassa harhauduimme mieheni kanssa nettiin, matkasivustoille, ja ostimme meille kaikille viidelle joululahjaksi viikon loman teneriffalla. Tammikuussa sitten matkasimme sinne, oikeiden palmujen ja auringon alle, all inclusive. Todellisia keidashetkiä, joista nautimme niin ruokapöydän ääressä, altaalla kuin monenlaisten aktiviteettienkin parissa. Ja nautimme vielä hieman enemmän luettuamme ystävien viestejä kotimaan pakkasennätyksistä.
Toisaalta normiarkikin on kuin keitaalla olisi. Huivin alta pilkistää maantienharmaata hiusta, kortisoniturvotukset ovat muuttuneet kunnon lihaksi ja läskiksi, mutta yhtä kaikki kehoni viestii samaa kuin veriarvoni: olen kunnossa. Sytostaattien aiheuttamat tuntomuutokset jaloissa ovat vähentyneet, kivut kaikonneet ja juoksu sujuu. Zumbassa hikoilen muiden jumppaajien lailla, ja jaksamisen sijaan minua huolettaakin lähinnä se, pysyvätkö tissit samban tahdissa tai ainakin liiveissä. Elämä on kuin ennen muinoin, ennen suurta ässää.
Tiistaina, tai oliko perjantaina, balettikyytireissulla kumminkin tai ehkä sählypelistä tullessa kuuntelen suomipoppia ja hoilaan kolmannen naisen kanssa "osoita taas, elämän tarkoitus..", mutta lopetan pian. Tämä terveyteni on vielä niin hauras, haluan suojella sitä kaikin tavoin, ja vaikken kohtaloon uskokaan, ei sitä silti kannata härnätä. Puhun viimeisimmästä sytostaatista ja terveestä jaksosta. Käytän sanoja jos ja kun vuorotellen puhuessani tulevaisuudesta. En käytä hyväkseni ennakkovaraajan etuja ja varaa uutta lomamatkaa tai edes junalippua halvemmalla kuukausia etukäteen. Luottamustehtäviin suostun hitaasti ja vain lyhyeksi aikaa. Kehityskeskustelussa kysymys tulevan vuoden haasteista lähinnä huvittaa minua.
Puoli vuotta viimeisimmän sytostaatin jälkeen olen taas elämässä kiinni, enkä totisesti kaipaa mitää opetuksia.
Ei sillä että syöpä mitään opettaisi, mutta kyllä se perspektiiviä ja respektiä elämään antaa. Ainakin olen oppinut pitämään aamuista: Kun on kyökkinyt, kipuillut, valvonut ja viettänyt öitä ajatellen kaikki ajatukset, ne viimeisetkin, tuntuu suurelta etuoikeudelta nousta uuteen päivään, terveenä ja levänneenä. Vaikka on aikaista, kylmää ja pimeää, ja vaikka seuraavalle todelliselle keitaalle on taas matkaa.
