Maanantaina, joskus joulun alla kiipeän koulun rappusia ruokalasta luokkaan ja pysähdyn korjaamaan aukinaista sandaaliani. Samalla hetkellä kun kumarrun alaspäin, muistan sen, mitä olisi pitänyt muistaa muutama tunti aiemmin. Aamukiireessä olivat naiselliset varaosani jääneet saunan lauteille. Paikkaan, jossa ne on hyvä kuivattaa yön yli turvassa koiralta, mutta josta niitä ei voi aamulla hakea suihkun ollessa varattuna. Tokko tuota lattarintaisuutta kukaan kuitenkaan huomasi, eikä sitäkään, että loppupäivän liivintäytteenä on jumppapussista löytämäni hikiset tennissukat.
Samalla viikolla, keskiviikkona olen huolellisempi. Muistan kaiken ja vähän enemmänkin. Aamulla hampaiden pesun jälkeen nakkaan kalkkitabletin suuhuni, kas miten se vielä olikin kädessäni, kun sen mielestäni olin jo aamupuuron kanssa ottanut. Sitten olen valmiina lähtöön, enää koiran matolääke, mihin minä sen pistinkään..? Jep jep. Päivällä onkin ihan madottoman hyvä olo, kuten työtoverit lohduttelevat.
Seuraavalla viikolla teemme peltsin kanssa lähtöä eskariin. Kantamisia on tavallista enemmän ja kiirekin on, kuinkas muuten. Turvavyöt kiinni ja sarttia.. paitsi ettei variksestani kuulu inahdustakaan. Ihan kuin joskus ennenkin näin olisi käynyt, sisävalo on jäänyt päälle ja syönyt akun yön aikana. Aamu jatkuu kuin kehno kotimainen komedia: pyöräilykypärät ovat hukassa, pyörän kumit puolityhjät, tie jäinen ja märkä, muovipussin sangat heikkoa tekoa jne. Eskarin aamupalalle ehditään silti ajallaan, ja ainoat murtumat tulivat askartelukerhoon tarkoitettuihin pipareihin. Enkeleitä, on heitä.
Kotiin tullessa muistankin nykyään tarkistaa, että autosta sammuvat valot. Samalla tarkistan, että lohkolämmitin on varmasti ajastettu aamua varten, lämpimään autoon on mukavampi istua ja lähteehän se paremmin käyntiinkin. Liikkeelle auto lähtisi paremmin, jos muistaisi ottaa roikan irti ennen kuin peruuttaa ulos katoksesta. Tämäkin pitää joka joulukuu ainakin kerran kokeilla, lopputalven yleensä muistan ajella ilman auton nokasta roikkuvaa vihreää nauhaa.
Viimeinen kouluviikko on kalenterissa yhtä keltaista lappua. Jotain sentään muistan ilman muistutuksiakin. Tiistaina istun joulujuhlassa, herkistelen hämärässä voimistelusalissa seimen äärellä, ja toivon paimenten pitävän hieman hoppua -tahdon ehtiä ajallaan valkoiseen taloon. Ja ehdinhän minä, kommelluksitta. Kyselen majatalosta paikkaa, yksi sänky onkin jäljellä. Kaivaudun oljille, suljen silmät ja otan päiväunet, samalla kun bevasitsumabi kulkee suonissani tehden mahdollisten syöpäsolujen elämän tukalaksi viemällä niiltä ravinnon saannin. Tämä olkoon se toinen joululahjani, mitään muuta en tarvitse, ajattelen, ja katson tutuksi tullutta huonetta, tuttuja hoitajia tonttulakit päässään. Labratulosteessa komeilee syöpämarkkerin kohdalla jouluKUUSI. Tässä majatalossa tosiaan koetaan ihmeitä.
Kun todistukset on jaettu ja kismetit syöty, loppuu kiire ja muistamiset. Tästä asti on vain aikaa. Kalenteri ja keltaiset laput laitetaan laatikkoon työpuhelimen kanssa, ja matkataan joulun viettoon, jonne on tullut keisarinnaa myöten koko suku. Aikaa on, vaikka pelata koko perheen visailupeliä. Koululaisjoukkueemme saa kysymyksen: "Kuka raamatun henkilö muutti veden viiniksi?". Seuraa ankaraa mietintää, mutta emme suostu antamaan alkukirjainta. Hetken kuluttua kuitenkin neiti keskimmäisen ilme kirkastuu: "Se oli dionysos!" huutaa tuleva raamattuvisailija vastauksen. Hih, viinin jumalapa hyvinkin, mutta eepos menee vähän pieleen, naureskelemme. Ei ne nuoremmatkaan ihan kaikkea muista, vaikka muistipelissä ovat äiteensä päihittäneet jo nelivuotiaina.
Vielä pari päivää perhepelejä, hiihtolenkkejä ja tätä suloista joutilaisuutta. Aivot ihan narikassa, kuten kollegan muovailemassa tilataideteoksessa koulun naulakossa. Maanantaina pitää muistaa mennä töihin. Täytyisköhän pistää häläri?
Kotiin tullessa muistankin nykyään tarkistaa, että autosta sammuvat valot. Samalla tarkistan, että lohkolämmitin on varmasti ajastettu aamua varten, lämpimään autoon on mukavampi istua ja lähteehän se paremmin käyntiinkin. Liikkeelle auto lähtisi paremmin, jos muistaisi ottaa roikan irti ennen kuin peruuttaa ulos katoksesta. Tämäkin pitää joka joulukuu ainakin kerran kokeilla, lopputalven yleensä muistan ajella ilman auton nokasta roikkuvaa vihreää nauhaa.
Viimeinen kouluviikko on kalenterissa yhtä keltaista lappua. Jotain sentään muistan ilman muistutuksiakin. Tiistaina istun joulujuhlassa, herkistelen hämärässä voimistelusalissa seimen äärellä, ja toivon paimenten pitävän hieman hoppua -tahdon ehtiä ajallaan valkoiseen taloon. Ja ehdinhän minä, kommelluksitta. Kyselen majatalosta paikkaa, yksi sänky onkin jäljellä. Kaivaudun oljille, suljen silmät ja otan päiväunet, samalla kun bevasitsumabi kulkee suonissani tehden mahdollisten syöpäsolujen elämän tukalaksi viemällä niiltä ravinnon saannin. Tämä olkoon se toinen joululahjani, mitään muuta en tarvitse, ajattelen, ja katson tutuksi tullutta huonetta, tuttuja hoitajia tonttulakit päässään. Labratulosteessa komeilee syöpämarkkerin kohdalla jouluKUUSI. Tässä majatalossa tosiaan koetaan ihmeitä.
Kun todistukset on jaettu ja kismetit syöty, loppuu kiire ja muistamiset. Tästä asti on vain aikaa. Kalenteri ja keltaiset laput laitetaan laatikkoon työpuhelimen kanssa, ja matkataan joulun viettoon, jonne on tullut keisarinnaa myöten koko suku. Aikaa on, vaikka pelata koko perheen visailupeliä. Koululaisjoukkueemme saa kysymyksen: "Kuka raamatun henkilö muutti veden viiniksi?". Seuraa ankaraa mietintää, mutta emme suostu antamaan alkukirjainta. Hetken kuluttua kuitenkin neiti keskimmäisen ilme kirkastuu: "Se oli dionysos!" huutaa tuleva raamattuvisailija vastauksen. Hih, viinin jumalapa hyvinkin, mutta eepos menee vähän pieleen, naureskelemme. Ei ne nuoremmatkaan ihan kaikkea muista, vaikka muistipelissä ovat äiteensä päihittäneet jo nelivuotiaina.
Vielä pari päivää perhepelejä, hiihtolenkkejä ja tätä suloista joutilaisuutta. Aivot ihan narikassa, kuten kollegan muovailemassa tilataideteoksessa koulun naulakossa. Maanantaina pitää muistaa mennä töihin. Täytyisköhän pistää häläri?