kommenttia kehiin, kavelit!

Kolme vuotta sitten vietin syyslomaa nyttemmin kovin tutuksi tulleessa valkoisessa talossa, osastolla 12. Happiviikset naamalla, neljän tunnin leikkauksen jälkeen olo oli sumea ja ajatukset harhailivat harmaina kuin huoneen ikkunasta pilkottava taivas. Levinnyt syöpä tarkoitti muutamaa kuukautta, parhaassa tapauksessa ehkä paria joulua. Miten aikani käyttäisin? Oliko millään mitään väliä?

Vähä kerrassaan sitä väliä rupesi löytymään. Itse en olisi vuoteen pohjalta löytänyt elämästä mitään mieltä, mutta kaikki hyvä ja kaunis tulikin luokseni, huoneeseen kahdeksan, ykköspaikalle. Tuli tekstiviesti mieheltä: "Meillä on upea elämä, meillä on kolme ihanaa lasta. Olet rakas." Tuli muitakin viestejä, tuli työtovereita vuoteen viereen. Tuli kukkakimppu ja kortti siskoilta: "Pää pystyyn!". Tuli lisää kukkia, tuli enkelipatsaita ja suklaata, ja kaikki tullut muistutti itseäni siitä, millä oli väliä.

Kolme joulua ja kaksikymmentäyksi sytostaattia myöhemmin tiedän edelleen, millä on väliä. Mies kysyi peltoselta pari viikkoa sitten elämän tarkoitusta. Hetken mietittyään eskarilainen vastasi "kavelit". Olen nuorimmaiseni kanssa samoilla linjoilla, vaikken osaa ajatuksiani yhtä hienosti tiivistääkään.

Täydellinen vaste, lukee viimeisimmässä punareunaisessa hoitolehdessäni, ja siitä kiitos kuuluu valkoiseen taloon -ja yläkertaan. Se, että olen ihan täyspäinen, on taas tukijoukkojeni ansiota. Kaikki se välittäminen, soitot, kyläilyt, kävelyretket, kaikki ne kauniit kukat ja pulliin leivottu huolenpito pitivät minua pystyssä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Ne pitivät pystyssä myös vuosi sitten, kun maailma järisi uudelleen, ja tiedän suvun ja ystävien rientävän apuun, kun sitä taas tarvitsen. Kuinka kiitollinen kaikista teistä tukijoistani olenkaan!

Tämän vuoden Roosa nauha -kampanjaan on tehty nettivideo, jossa rintasyövästä selvinneet naiset antavat kiitoksensa lähipiirille. "Videoiden tarkoituksena on kertoa tuen tärkeydestä rintasyöpäpotilaille ja kannustaa suomalaisia läheistensä kiittämiseen", todetaan kiitosvideon esittelyssä. Kiitosta ei liene koskaan maailmassa liikaa, ja haluan edistää tavoitteen toteutumista. Vielä näin roosan lokakuun päätteeksi pistän tänne linkin, mistä voitte käydä katsomassa videot ja lähettää ehkä omatkin kiitoksenne. Vink vink, oman kiitoksensa kirjoittaneet osallistuvat myös arvontaan.

Ja koska te olette ihania, saatte myös osallistua arvontaan. Arvomme peltsin kanssa kaikkien tätä postausta kommentoineiden kesken kuukauden lopuksi muutaman lambin lahjoittaman paperipalkinnon. Sillä nyt annan himpun verran periksi kaupallisuudelle, hyvän tarkoituksen nimissä, vaaleanpunaisin ajatuksin teitä ajatellen.

puhkun, puhisen ja iloitsen

Kulutan perjantaista palkkapäivää seisoskellen sovituskoppirivistön edessä, monen muun äiti-ihmisen kanssa. Käsivarsilla kasa farkkuja ja huppareita kurkimme verhon raosta toiveikkaina vain kuullaksemme, ettei nyt tätä ainakaan. Tai että "ehkä sun mielestä on hyvä, just joo". Verho heilahtaa kiinni, ja katsahdamme muiden viime vuosituhennelle jääneiden kanssa toisiamme rohkaisevasti: tämäkin vaihe menee ohi. Ihan niin kuin kahden vuoden uhma. Ja kolmen, neljän, viiden ja kuuden vuoden uhmat ja mitä niitä nyt oli.

Arkiaamuna kaikilla on uhma. Kommunikointi keittiön pöydän ympärillä ei aamuseitsemältä ole kovinkaan tahdikasta tahi toiset huomioivaa. Että et oo kyllä muistanut mainita ettet voi viedä peltsiä, mulla on aamulla se kasvatuskeskustelu. Miten niin et oo tienny siitä palaverista? Ja miten et oo täyttäny sitä kaavaketta ja munko pitäisi kaikki muistaa? Ja kuka hiivatti vie koiran ulos? Jos nämä vaatteet ei kelpaa niin lähde vaikka alasti! Aamuista huolimatta joka paikkaa ehditään. Eskarin aamupalalle, enkun tunnille, opiskelemaan ja sieltä palaveriin.

Ja työpaikan palaveri osoittautuu yt-infoksi, taas. Miehenpuolen työpaikalla alkavat kolmannet yyteet tarkoittavat kollektiivista huolta ja epävarmuutta, niin työpaikasta, toimeentulosta kuin tulevaisuudestakin, vaikkei oma nimi tämänkertaisella listalla olekaan. Isommat ja pienemmät rahareiät pitää ottaa uudestaan tarkasteluun. Ehkäpä pitäisi luopua siitä aurinkolomaunelmastakin, jota olemme varovasti vaalineet viime vuoden syyslomasta asti. Seuraavaa palkkapäivää odotellessa täytämme perisuomalaisen tukihakemuksen ja toivomme sitä seitsemää oikein.

Sillä sinne reissuun tekisi mieli tässä räntää odotellessa. Kotikujalla on taas pahuksen pimeääkin, jos naapurit eivät muista pistää pihavaloja päälle. Kunnassa on päätetty, ettei päättyvällä kadulla tarvita katuvaloja, vaikka kadun varren taloissa asuu pienen kyläkoulun verran lapsia. Uudemmilla kaduilla valot kyllä loistavat, samoin kuin kunnan virkamiesten kotipoluilla. Iltalenkillä vaellan pimeydessä, kerään koirankakat pussiin taskulampun valossa ja päätän taas lähestyä teknistä lautakuntaa. "Perheenäitinä ja läheisen koulun opettajana olen huolissani..".

Sääkin on surkea, kassajono pitkä ja netti pätkii. Televisiosta ei tule mitään, hammaslääkäriin ei saa aikaa ja harakat hyppivät katolla. Koira kuseskelee nurkkiin, jääkaappi haisee ja rippikoululaisen puhelinlasku ylittää kaikki sopimukset. Siis sen lisäksi, että kahvi on kallistunut, kirjaston kirjat palauttamatta ja syksyn takkimuoti kertakaikkiaan karmeaa.
Aika nastaa, osaan taas marista!

"Sydämeen ei mahdu kahta ämmää", ohjeistan oppilaitani oikeinkirjoituksessa. Ei sinne sydämeen mahdu kerralla kahta murhettakaan. Kun mieli askartelee elämän ja kuoleman kysymyksissä, tuntuvat pohjalaisen perheenemännän perusmurheet hyvin vähäpätöisiltä. Oikeastaan ne eivät tunnu miltään.

Siksi iloitsen, kun huomaan verenpaineeni nousevan nähdessäni töistä palatessa pöydällä lojuvat likaiset astiat, ehkä aamiastarpeetkin. Iloitsen, kun huomaan manaavani rellukuskia, jonka perässä yritän sujahtaa kuuttakymppiä moottoritielle. Puhkun ja puhisen, ja iloitsen, sillä tiedän henkisen toipumisen olevan hyvällä mallilla. Psyyke tulee perässä. Tulee kuitenkin, todistettu on, vaikka sitten sitä kuuttakymppiä.

Silti. Niin pitkällä en vielä ole toipumisessani, ettenkö olisi kiitollinen jokaisesta päivästä. Ettenkö nauttisi kaikista elossaolon hetkistä. Ettenkö muistaisi, kuinka kaunista kaikki on. Kuinka ainutkertaista ja kuinka katoavaa.