toivo kantaa

Hei karjalasta! aloitti pirkko, ja sanoi, jotta met tullahan nyt mumman kanssa, jos vielä vaan sopii. Totta sopii! Nurmoolaanen ja entinen nurmoolaaneen lähtöö mihnä, johna ja kuhna vaan tärkiätä tapahtuu. Ja vierailu oli sovittu jo vuosi takaperin, eteläpohjalaasen komioilla syntymäpäiväjuhlilla. Niin saapuivat rouvat, ja minä lähdin seuraavana päivänä kuskiksi kaupunkiin ja silkasta mielenkiinnosta seuraksi körttiseuroihin, helteeseen ja ukkosmyrskyyn -vaikka säästä on paha valittaa kun vieressä reippaasti könöttänyt 91-vuotias mummakaan ei sitä tehnyt.

Hyvä kun lähdin, ainakin kolmentoistatuhannen muun tavoin. Vaikka seurapenkki oli kova ja puuduttava, puheet eivät olleet. Seinät olivat lavealla, kattona näkyi paljas taivas, ja koin mahtuvani mukaan avarine ajatuksineni. Seuravieraiden sekaan ja päälle sopi niin perinnepukuja, mustia hartiahuiveja kuin lyhyitä hameita ja legginsejäkin, turhaan olin päätäni vaivannut pukeutumiskoodilla. Punaisia huulia tai korkokenkiä ei katsottu karsaasti, kuten ei penkkien välissä leikkiviä lapsiakaan tai toisiaan aran hellästi katsovaa nuorta paria - naisia molemmat. Rakkaus on kaunista.

Kuuntelin puheita ja tein huomioitani. Yllätyksekseni mukana oli paljon nuoria. Kas kas, eikö pari penkkiä alempana istunutkin koko rivillinen nuorta kansaa. Erään nuoren naisen letti näytti kovin tutulta. Keskittymiseni puheeseen herpaantui täysin, kun kurkin parin pitkähkön herrasmiehen välistä, josko lettipäätyttö kääntäisi päätään. Pian näinkin sivuprofiilin. Hellehattu ja aurinkolasit vaikeuttivat tunnistamista, mutta kaulalla pilkottava luomi sekä leuan kaari olivat yhtä tuttuja kuin letti. Levoton liikehdintä ja asennonvaihto, veisuukirjan selailu ja kassin kaivelu puheen aikana pistivät jo hymyilyttämään, jotkut eivät sitten koskaan muutu:) Kyllä vain, tuon hästääjän täytyi olla taikke, legendaarisen ilves-vartion johtaja kahdenkymmenenviiden vuoden takaa!

Jo tämän takia oli siis kannattanut tulla paikalle! Lauantain lyhyt tapaaminen oli riemukas. Tiivistimme viiteentoista minuuttiin elämän käännekohdat ja osoitteet, kerroimme iloista ja vähän niiden tuomista kiloistakin, mutta s-sanan vuoro tuli vasta seuraavana päivänä tavatessamme uudestaan. Kun päällimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, saatoin kertoa tästä elämän eräästä sivujuonesta sen tullessa sopivasti esille vertaillessamme hiustyylejämme: toisella harmaata letiksi saakka, toisella maantienharmaata huivin alla juuri ja juuri päänpeitto. Tiesin, ettei ystäväni säikähtäisi synkkiäkään sävyjä, mutta kokemuksesta tiedän, ettei ohikiitävää kivaa hetkeä kannata täyttää tautisella tarinoinnilla. Se vie puheesta aivan liikaa palstatilaa. Lyhykäisen epikriisin jälkeen totesimme kuitenkin molemmat, että toivo kantaa, minua taudin kanssa selviämisessä, ystävääni omissa vaikeuksissaan.

"Anna toivon kantaa", luin juhlien teeman kaukana siintävästä seuraportista. Miten olikaan körttikansa osannut valita juuri nuo virsirunoilija jaakko löytyn sanat? Ne totisesti puhuttelivat, muitakin kuin minua, sillä aiheesta puhunut tutkija palkittiin seuroille poikkeukselliseen tapaan taputuksilla . Toivo ei ole epärationaalista, kuten usein väitetään, vaan mitä suurimmassa määrin järkihommaa, väitti tutkija. Toivo nousee selviytymisen kokemuksista, jotka tallentuvat aivoihimme. Hippokampuksen ja mantelitumakkeen välinen yhteistyö saa meidät muistin kautta luottamaan tulevaan, toivomaan. Onnittelin itseäni. Jos hyvä muisti on toiveikkuuden mittari, olen vahvoilla, olihan se juuri tullut todistettua ystäväbongauksen myötä.

Sen omaavani toivon siivittämänä polkaisin varhain tänä aamuna vihreän tunturini käyntiin ja pyöräilin kahdenkymmenenkahden kilometrin matkan sairaalaan saamaan neljännentoista perättäisen sytostaattisatsin. Pöljä, totesivat hoitajat ja hymyilivät, eivätkä suinkaan kieltäneet sykkelointia paluumatkallakaan. Hyvin siitäkin selvisin, mutkin kaupunkin kautta, yhden pysähdyksen ja jäätelön taktiikalla. Toivo kantaa kotiin saakka, uhkaavien ukkospilvienkin alla. Amen. (Mihin sanaan tuntuu tällainen seurablogi soveliaalta päättää).

     Find us!

koko perhe ja pertsa lomalla

Tätiyhdistyksen puheenjohtaja soitti aamuna eräänä tiedustellakseen, minkälainen on päivän toimintasuunnitelma. Häkellyin hetkeksi. Toimintasuunnitelma kuulosti etäisesti tutulta termiltä, ja pienen skarppauksen jälkeen muistinkin meillä olevan päivälle yhteisen työtehtävän. Uusi musiikkileikkikoulunopettaja valittiin yksimielisesti, ja haastattelutuokion jälkeen laskeuduin takaisin kesämoodiin, jossa aivoja ei tarvitse vaivata kuin päivälehden kesäjatkiksella ja lasten laskemisella iltaisin. Joka sekin on vaikeaa, sillä kolmen sijasta saan tulokseksi joskus jopa kahdeksan, aina kuitenkin vähintään neljä.

Kiva kun on käynyt kesävieraita, aikuisia ja lapsia, kummilapsia puolivuotiaasta rippikoululaiseen, tuttuja ja sukua aina keisarikunnasta asti. Elämämme parhaat hetket, tosiaankin, ovat niitä, jotka vietämme yhdessä ystävien kanssa. Yhdessäolon ohjelmaksi on riittänyt muodikas kotoilu ja seurustelu, makkaranpaistoretki pieneläinpuistoon tai parin euron visiitti ”karkkiin ja kartonkiin” on ollut jo elämys. On se kesä kotikunnassakin, huomaan, ja väitän myös, että kotonakin voi lomailla. Tiskikone käy kiivaimmillaan pari-kolme kertaa päivässä ja sitä tiskattavaa touhutaan yhdessä, joskus jatkuvalla syötöllä, mutta muuten kotihommiin voi suhtautua kesäisen kevyesti. Jos ruohotuppaat parketilla rupeavat ärsyttämään, voi katseen aina kääntää puhtaisiin (kiitoskiitoskiitos!) ikkunoihin, ihailla huikaisevaa vehreyttä ja upota siihen hetkeksi.

Sillä hetkiin osaan nykyään tarttua. Eräällä kaupunkikeikalla, vietyäni vieraita junalle, jäin vartiksi omalle lomalle. Sen sijaan, että olisin kiiruhtanut kaupan kautta kotiin, jalkani veivät väkisin rautatieaseman jäätelökioskille, jossa valitsin kesäuutuuden, salmiakkiruutupuikon, ja istahdin penkille katselemaan ihmisvilinää ja nauttimaan auringonpaisteesta. Viilentävästä jäätelöstä huolimatta hiki virtasi ja olo alkoi käydä tukalaksi, joten sen kummempia suunnittelematta otin hiukset pois päästä ja pistin ne käsilaukkuun. Pertsan oli aika päästä kesälomalle.

Lomille pääsi vihdoin myös mies, ja yhteisen loman alkajaisiksi ajelimme muutamaksi päiväksi vaaramaisemiin ja unohdimme jälkikasvun sinne. Mummilassa kuulostaa olevan hauskaa, mutta niin on meilläkin täällä kotosalla. Kuuntelemme hiljaisuutta, skoolaamme vielä viidelletoista naimisissaolon vuodelle ja ihmettelimme, onko elämä tällaista sitten eläkkeellä: mies lähtee aamuvarhaisella golffaamaan, vaimo puutarhaan, joista palattua vuorossa on kahvit, kirjanlukua ja päivälepo. Minkä jälkeen soitetaan lapsille mitäkuuluu-puhelu, kokataan hyvää ruokaa ja nautitaan lasi viiniä, ihan vain terveydeksi. Jottei liian täydellistä olisi, voivotellaan välillä hellettä ja valitellaan omakotiasujan pihatöiden määrää:)

Siinä ohessa suunnitellaankoko perheen lomareissua. Sairaalasta saan lomaa kahden ja puolen viikon pätkissä, jotta labrat, neupogenit ja hoidot tulevat ajallaan, joten mistään interrailista on turha haaveilla. Toisaalta, kantapäitä poltteleva kaukokaipuukin tuntuu vähentyneen viime vuodesta. Olisiko niin, että kun syöpä on kerran uusinut, ei sitä tarvitse enää juosta karkuun? Ei tarvitse yrittää nähdä ja kokea kaikkea ennen kuin tauti on taas takaisin, koska sitten ei kuitenkaan tehdä mitään. Paitsi että tehdään. Taudin hoito rytmittää lomaa, mutta sen mukaan suunnitellaan sitten kyläilyt, perinteiset perhereissut ja muu kesäkiva, toisaalta myös kesävelvoitteet kuten kukkamaan kääntäminen. Kolmen viikon takainen sytostaattisatsi osoittautui kuitenkin sen verran rankaksi coctailiksi, että jatkossa tyydyn kääntämään vain kylkeä dagen efter.

Mutta sitten mennään, seuraavan hoidon jälkeen rapiat kaksi tuhatta kilometriä, laskeskeli mieheni tutkaillessaan suomenlomamme reittisuunnitelmia, ja kuulin äänessä yhtä aikaa innostusta ja hienovaraisen huokauksen. Hyvä siitä tulee, vakuutan ainakin viidentoista yhteisen kesälomamatkan mukanaan tuomalla varmuudella. Mutta nautitaan nyt vielä yksi päivä tästä eläkkeellä olosta, iltasella saapuu valpun bussi, elämä ja meteli. Ihanaa sekin.

  
     Viralliset viisitoistavuotishääpäivähymyt pärnussa.

Kesäiloa ihmiset! Ikimuistoisia suomenlomia ja eläkepäiviä itse kullekin!