koneet kiinni

Päiväkodin pyöreän pöydän ääressä jutun aiheet ovat päivän polttavat. Kotiväki kuulee valitut palat heti tuoreeltaan iltapäivällä. "Touko oli itkeny mutta konsta ei ollu itkeny. Mää näin niitten laastaddrrrrrit." Rrrrreippaasti sujuneen oman rokotuskeikan jälkeen pikkuneiti sai valita itselleen makean lohdutuksen, ja tikkaria imeskellessään hän suunnitteli jo, mitä seuraavana päivänä kertoisi kollegoilleen. "Mää kerrrrron etten yhtään itkeny. Tai että ihan vähän itkin. Ja sitten mää näytän mun laastadrrin." Terveyskeskuskäynnillä selvisi isompia lapsia askarruttanu yksityiskohta rokotuskohdasta: päiväkodissa on sentään vertailtu käsivarsia eikä takapuolia.

Seuraavan päivän kerskumisista ei tullut mitään, sillä yöllä nousi kuume. Ylimääräinen vapaapäivä ja kolmen päivän viikonloppu oli loppujen lopuksi tervetullut hengähdystauko niin reippaalle päiväkotilaiselle kuin lähes yhtä reippaalle äidillekin. Joulua kohti mentäessä tahti on koulumaailmassa accelerando, ja syöpäkontrollien osuminen kiireimpään bisnesaikaan tuo omat lisäjännitteensä päiviin tai ainakin öihin. Unissani olen ehtinyt saada jo monenlaisia kontrollituloksia, niin viime viikon rintasyöpäkäynniltä kuin tulevan viikon munasarjasyöpäkontrollistakin.

Vapaapäivänä unohdettiin tulokset. Hiippailtiin peltosen kanssa puolille päivin pyjamissa, nukuttiin parin tunnin päikkärit ja kuunneltiin joululauluja ensimmäisen adventin kunniaksi -peltosen radiossa ne tosin ovat soineet juhannuksesta saakka. Toipilas peltonen oli mukavan rauhaisaa seuraa, mutta jukeboksi ei hiljene kuumeessakaan. Biisirepertuaari on yhtä laaja kuin perheenisän autostereoiden cd-valikoima, joten lauluja löytyy joka lähtöön, maj karmasta lordiin. Omiin lemppareihini kuuluu juha tapio, jonka koneet kiinni-laulusta löytyy peltos-versio juutuubissa alla olevan linkin takaa. Tuokoon tuo laulu samalla lohdutusta heille, jotka eivät voi jäädä työstään sairaslomalle, peiton alle joululauluja kuuntelemaan. Siksi, ettei työtä ole.

Koneet kiinni

tattista vaan, jussi

Astuessani sairaalan ovesta sisään päätin unohtaa ajankulun kokonaan -turha stressata asioilla, joihin ei itse voi vaikuttaa. Ehdimmekin lukea aamunlehden miehenpuolen kanssa pikkuilmoituksia myöten, ennen kuin pääsimme vastaanottohuoneeseen. Lääkärin pöydän takana istui arjan sijasta jussi-poika. Kädenpuristus oli jämäkkä, ja asiat käsiteltiin mutkattomasti ja reippaasti.

- Olet tullut sitten yksivuotiskontrolliin.
- Juu.
- Olet käynyt tuolla perinnöllisyyspuolella tutkimuksissa ja olet kuullut..
- Olen kuullut, kyllä. Ehdottomasti pois.
- Niin, onko aiemmin ollut siitä asiasta puhetta?
- Keväällä alustavasti puhuttiin, ja silloin päätin että pois vaan jos näin on.
- Vaihtoehtona on seurata tilannetta, tämä on täysin potilaan oma päätös. Siinä on sellainen 80% riski ilman poistoa.
- Ei oteta riskiä, ei.
- No laitetaanpa sitten tuonne kirralle menemään konsultaatiopyyntö, sieltä tulee sitten kirjettä kotiin.

Rinnanpoistokeskustelun jälkeen siirryttiin päivän tuloksiin. Ensiluokkaisia kuvia olivat minusta ottaneet. Keuhkot ja vielä jäljellä oleva oikea rinta loistivat puhtauttaan, ja verenkuvakin oli kauniimpaa katseltavaa kuin keväällä hoitojen päätteeksi.

- No ultrataan vielä vuoden päästä meillä tuo rintojen seutu. Jos sellaiset pari-kolme vuotta seurataan tälläkin puolella, sitten yhdistetään kontrollit gynen kanssa. Siinä ajassa pitäisi tuollaisen ärhäkän triple-negatiivisen syövän uusiutua. Mutta kun on tällainen vähän hankalampi tilanne niin jatkot on sitten täällä keskussairaalassa forever. Että ei tartte tk-puolelle siirtyä näissä syöpäasioissa.

Tattista vaan jussi! Arvostan suoraa puhetta. Suoraa puhetta jatkoi myös sairaanhoitaja, jonka huoneeseen menimme lääkärinpakeilta kontrolliaikaa varaamaan.

- Täällä sairaalassa ei kannata liian kiltiksi heittäytyä. Isossa talossa voi lähete mennä hukkaan ja asiat jäädä pöydälle. Aina voi omista asioista soittaa perään. Ja jos mikä epäilyttää, voi tänne aina soittaa. Oireista kannattaa kysyä, jos sellaisia ilmaantuu, niitä on turha yksin vatvoa.

Keskussairaala nappasi pisteet kotiin. Puhdasta ammattitaitoa, sopivasti empatiaa ja kaupan päälle hyviä uutisia. Puolen tunnin rauhaisa lehdenlukuhetkikin aamutuimaan oli oikeastaan plussaa sekin:)
Nyt huokaisen hartaasti ja keskityn kiitollisin mielin joulujuhlaohjelman suunnitteluun.

rintasyöpäkontrollissa 1

- Otetaan varmuuden vuoksi koepala, tuumasi röntgenlääkäri perjantaiaamuna tutkattuaan vasenta kainaloani vartin verran hyvin hartaasti. "Ei nyt niin patologiselta näytä, ihan soikea imusolmuke, mutta kun tässä kohdin ei pitäisi olla imusolmukkeita lainkaan." Tiirailin itsekin näyttöruutua sen näköisenä, kuin ymmärtäisin mustavalkoisesta maisemasta jotain, vaikka näkymä toi mieleen vain hajanaisia assosiaatioita, kuten kuuluisa musteläiskätesti aikoinaan hoitajakoulun pääsykokeissa. Minä, tiukkojen tilanteiden kruunaamaton kuningatar jatkoin makoiluani ja jutusteluani tyynen rauhallisesti. Jännittäviä hetkiä on koettu ennenkin.

Olin lähtenyt perjantain kontrollitutkimuksiin kiireisenä ja tehokkaana opettajana. Jos kaikki menisi nappiin, ehtisin koululounaalle ja viimeisille tunneille ja päivän päätteeksi vielä suunnittelemaan seuraavaa viikkoa ja luokan joulujuhlaohjelmaa. Kontrollit ovat vain ikäviä muistutuksia koettelemuksista, jotka ovat jo lähes hankeen hukkuneet ja unhottuneet. Ehtimiset heitin mielestäni jo laboratorion oven takana, jossa jonotin verikokeeseen ensin ajanvarauspotilaana, sitten numerolapun kanssa, yhteensä tunnin. Kuudenkymmenen minuuttiviisarin rapsahduksen aikana nöyrryin jälleen potilaaksi, sopeuduin sairaalan aika-avaruuteen (jossa kelloa ja ulkomaailmaa ei tunneta), ja kuuntelin minulle tarjottua selitystä hyvin ymmärtäväisenä.
- Niin katsos meillä sairaalassa on tämä systeemi muuttunut kesäkuun alussa, minua valaistiin. "Ajanvarauspotilaat eivät tarvitse jonotusnumeroa. Sinulla kyllä on ajanvaraus, mutta tämä lapussasi oleva laboratorioaika ei ole ajanvarausaika, sillä siinä lukee 8.00 eikä 8:00. Sitä vastoin tuo röntgenaika on ajanvarausaika, kun siinä on merkintä 9:30 eikä 9.30." En ole ihan varma, oletettiinko potilaan tietävän pisteen ja piste-pisteen välinen ero.

Radiologian yksikössä sitä vastoin oltiin aikataulussa, hyvä. Huono enne taas oli se, että ovella minua vastassa oli sama pirkko, joka vuosi sitten avusti paksuneulanäytteen otossa. Mukava, paljon potilaita, tilanteita ja patteja nähnyt röntgenhoitaja, jonka leppoisan jutustelun vieläkin muistan. "Jos tämä olisi nyt sitten pahanlaatuista, niin täällä sairaalassa saa todella huippuluokan hoitoa. Syöpä ei ole sama sairaus kuin vielä kymmenen vuotta sitten.. Ja nyt sitten et liikaa ajattele tätä, vaan elät ihan tavallista elämää seuraavat pari viikkoa ja tulet kuulemaan tulokset." Jälkeenpäin olen oivaltanut, että tuona elokuisena päivänä 2008 kaikki muut tutkimushuoneessa olijat tiesivät kyseessä olevan syövän. Röntgenlääkäri oli kirjoittanut patologin lähetteeseenkin "duktaalinen mamma ca??".

Pirkko ovella oli kuin olikin siis huono enne. Taas koepalaa, odotusta ja vastauksen kuulemista, asennoiduin, ja liikuttelin vasenta kättä ohjeiden mukaan. Ylös, sivulle, alas, ja otatko vielä hitaasti y-l-ö-s, no nyt se katosi taas. Neula kaiveli kainalokuoppaa muutaman sentin syvyydeltä, ja välillä pisti luuhunkin. Ei mukavan tuntuista, mutta tuntoaisti ei leikatulla puolella ole palautunut entiselleen, joten vakuuttelin kestäväni. Avuksi kutsuttiin jo kollegaa, ja hoitajiakin parveili huoneessa kuin tiukemmassakin synnytyksessä. Ja kuten synnytyksessä, nytkin lopussa odotti palkinto, tai ainakin huojennus.
- Näyttää siltä, että tämä ei olekaan imusolmuke, vaan nivelen kalvoa, eikä siitä mitään näytettä tarvitse ottaa. Voit laskea kätesi alas.

Kädet valmiiksi tuuletusasennossa heiluttelin niitä iloisesti ja kiitin koko joukko-osastoa huolellisuudesta ja hyvistä uutisista. Tarkemmat tulokset mammografiasta saisin alkuviikosta lääkärikäynnillä, mutta ultran perusteella kaikki näytti rauhaspuolella olevan kunnossa. Hienosti selvitty, vielä ehtisin viimeiselle oppitunnille, enää keuhkokuva jäljellä. Ai, sitä ei ollut tarkoitus ottaakaan. Ai, olinko soittanut keuhko-oireista..? Vielä syöpäpolille, osastosihteeriltä sairaanhoitajalle, joka konsultoi lääkäriä, ja näin olin tingannut kaupan päälle tutkimuksen, joka ei perussettiin kuulunut. Puolisen tuntia vanhojen lehtien selailua eteläisen röntgenin aulassa, pari kertaa keuhkot täyteen ilmaa ja saa hengittää, ja olin vapaa lähtemään..

..kahville, sillä kello tikitti iltapäivää, ja oppilaat olivat kirmanneet jo kotimatkalle. Kahvin jälkeen autoilin kuitenkin töihin, tein paperihommia ja päätin unohtaa syövän viikonlopuksi. Ja hyvin onnistui: syöpä ei päässyt mukaan pikkujouluihin, piparinpaistotalkoisiin eikä sunnuntain nuotioretkelle lintutornille. Toivottavasti se ei pääse mukaan alkuviikon joulujuhlapalaveriinkaan.

oh deer

Pääsimme viikonloppuna miehenpuolen kanssa kaksistaan kaupungille tonttubisneksiä hoitelemaan. Huolellisella etukäteissuunnittelulla ja nopeiden päätösten taktiikalla ne kuuluisat "kuukauden lapsilisät" jäivät jo ensimmäiseen putiikkiin, joten saimme rauhassa suunnata keskikaupungin kakkubaariin kahville ystäväpariskunnan kanssa. Mikä ihana joulukauden avaus! Kiitos ystävät, hoitotiimi ja kahviseura!


Teimme tietysti vain hyödyllisiä ja hyviä ostoksia. Vai mitä sanotte mieheni löytämästä porosta, joka oli ihan pakko saada.. Pienen yskimisen jälkeen suostuin ottamaan elukan kärryyn, ja nyt se pitää vahtia kotiportaidemme juurella. Oh deer, etten paremmin sanoisi. Toisaalta, tuohan se valon pimeään, kuten serkkunsa petteri.

Hymynkaretta ja (led)valoa teidänkin marrasharmaisiin päiviinne!

ei riski

Perheemme ensimmäinen flunssapotilas, rouva rissanen, alkoi valittaa päänsärkyä sopivasti viikonlopun alkajaisiksi. Nyt kuumetta on 39, mutta selonteko viikon tapahtumista jatkuu sohvan pohjalta, ei syytä huoleen. Omien sanojensa mukaan "ei tee mieli perunankuoria eikä joulu pelota, ei siis ole possunuhaa". Tai jos on, niin sairastetaanpa se sitten nyt. Rokotuskampanja on kunnassamme menossa vasta riskiryhmille, joten tuskin me terveet ehdimme saada piikkiä ennen tautia.

ME TERVEET, sillä varmistin vielä männä viikolla syöpäpolilta mahdollisen kuulumiseni riskiryhmään. Puhelinkonsultaation anti oli yhtä hämärä kuin marraskuinen päivä: Olen terve (se on aina yhtä kiva kuulla). Syöpähoitojen päättymisestä on kulunut yli kolme kuukautta, vastustuskykyni on siis entisellään ja kuulun normiväestöön. Yskänärsytys sekä keuhkoissa tuntuvat vihlaisut ja painontunne voivat olla merkki arpikudoksesta, joka voi mahdollisesti alentaa keuhkojen kapasiteettia ja voihan se sitten olla riskikin ja voin ehkä kuuluakin riskiryhmään. Vaikea sanoa, kiteytti sairaanhoitaja päättelyketjunsa.

En aio lähteä the Jonoon kokeilemaan onneani, vaan odotan tautia tai todistusaineistoa keuhkojeni kunnosta ja jatkan käsidesikylpyjäni. Todistusaineistoa, siis keuhkokuvaa ja muuta dokumenttia on luvassa ensimmäisessä rintasyöpäkontrollissa kuun lopussa. Vatsaa tutkataan lucian päivän tietämissä, ja siinä kahden syöpäkontrollin välissä käyn hakemassa nestemäisen pikkujoulupaketin eli pussillisen zometaa suoneeni terveyskeskuksen vuodeosastolla. Vähän poikkeuksellisia joulunalusmenoja, mutta tärkeitä toki. Adventin aikaan ilmassa kuuluukin olla vilinää vilskettä, kihelmöivää odotusta ja hienoista jännitystä:)

syöpätarinani

Minulta pyydettiin omakohtaista syöpäjuttua terveydenhuoltoalan julkaisuun. Siis tarinointia siitä, miten olen syövän kokenut, miten se löytyi, miten lähipiiri on suhtautunut sairauteen jne. Mielellään tartuin haasteeseen, vaikka aikamatka menneeseen tekee myös kipeää. Kun kyseessä on kuitenkin ammattijulkaisu, saattaa kokemuksistani olla hyötyä vastaanottopöydän toisellekin puolelle, ja sitä kautta siis meille potilaille. Ei kun muistelemaan.

Merkkejä annettiin käyttöön 2500 eli aanelosen verran, minkä tietysti ylitin reippaasti -onhan juttua tähänkin mennessä riittänyt yli 200 blogikirjoituksen verran. Tiivistäminen oli tuskaista, ja omasta mielestäni jutusta tuli (teemaan sopien) vähän kuin kahdeksansadan metrin juoksu: täyttä höyryä eikä hengähdystaukoja matkalla. Tämän alkuverryttelyn jälkeen.. paikoillenne, valmiinanne ja hep, tässä yksi versio syöpätarinastani!

******

Vasen rintani ja muuta sairasta

Keväällä 2008 työtoverini houkutteli minut harrastamaan juoksua. Tavoitteena puolikas ruskamaraton Levillä lähdin pururadalle ja yllätyin lajin koukuttavuudesta, juoksuhan oli hauskaa. Lisäsin kierroksia vähitellen ja heinäkuussa jaksoin juosta jo kilometrejä ilman taukoja ja pistoksia. Eräällä lenkillä havahduin sen sijaan vasemmassa rinnassa tuntuvaan painontunteeseen. Siinä juostessani muistelin tunteneeni rinnassa myös maidonnousun kaltaisia tuntemuksia, ja eikö vain kuppikokokin ollut kasvanut kesän aikana. Suihkussa käteni löysi pienen patin rinnasta läheltä kainaloa, mutten osannut huolestua. Tuntemuksia ja patteja oli ollut ennenkin, d-kuppiin mahtuu monenlaista. Rintasyövän riskitekijöistä yksikään ei osunut kohdalle, olin elämäni kunnossa ja kesä kauneimmillaan.

Toiveajattelusta huolimatta patti ei hävinnyt, kuten ne aikaisemmat. Arki oli alkamassa, ja rinta-asia piti saada pois päiväjärjestyksestä. Hakeuduin pikaisesti lääkärille, pääsin viivytyksettä tutkimukisiin ja vähättelemäni “rinta-asia” lähti etenemään vauhdilla. Syyskuun neljäs päivä jäin sairaslomalle ja odotettuna ruskaviikonloppuna makasin sairaalassa toipumassa rinnan poistosta -maratonista tulikin syöpävaellus. Toivuin nopeasti leikkauksesta ja pääsin lenkkipolullekin, mutta juoksukilometrit jäivät vähäisiksi. Jouduin uuteen leikkaukseen vain kuukauden kuluttua edellisestä, sillä levinneisyystutkimuksissa löydetty ja aiemmin myoomaksi luultu kasvain vaati pikaista operointia. Leikkauksessa paljastui, että tämäkin kasvain oli syöpää, nyt munasarjassa.

Elämän käsikirjoitus meni uusiksi. 36-vuotiaan kolmen lapsen äidin vakava sairastuminen tarkoittaa monenlaisia tunteita, mutta myös muutoksia arjessa. Perhekalenteri eteisen seinällä kumitettiin ja täytettiin uudelleen: magneettikuva, tyttöjen baletti, sytostaattihoito, partioretki.. Miehen työmatkat peruttiin, ja paapa pakkasi matkalaukkunsa ja saapui kotiavuksi. Ystävät tarjosivat apuaan, työtoverit täyttivät pakastimen ja miehen työnantaja kustansi kotiimme siivoojan hoitojeni ajaksi. Olimme mykistyneitä ja kiitollisia läheisten tuesta, jonka turvin jatkoimme perhe-elämää kuten ennenkin. Opettajan töiden sijasta kävin vain syöpähoidoissa, jotka päättyivät lukukauden lopussa. Sairaalasta saamani kevättodistus oli kiitettävä: syöpäarvo oli laskenut hienosti, eikä näkyvää tautia ollut.

Hoidoista huolimatta tukka pysyi päässä, kuten myös järki. Puhuin sairaudesta avoimesti ja ryhdyin pitämään nettipäiväkirjaa, mikä oli ilmaista ja hyvää terapiaa. Tätä kautta löysin myös kohtalotovereita, joilta saatu vertaistuki toi harmaimpiin hetkiin toivoa. Tärkeimpänä tukena syöpävaelluksellani on kuitenkin ollut mieheni, joka on seissyt vierellä sekä vertauskuvallisesti että oikeasti, tutkimushuoneissa ja lääkärin vastaanotoilla. Yhdessä olemme kuunnelleet, missä kulloinkin mennään, ja vakuuttuneet siitä, että kotisairaalani oysin tarjoama hoito ja huolenpito on ollut parasta mahdollista.

Syöpä ei tuonut elämään vain ikäviä asioita. Elämän perusarvot kirkastuivat ja opin elämään nykyhetkessä haikailematta tulevia. Sairaslomakin oli ihana välivuosi, ajattelen nyt kiireisen arjen keskellä. Tämänvuotinen roosanauha-kampanja kuuluttaa paluuta arkeen ja unelmiin, ja ainakin arkeen palaaminen on sujunut tehokkaasti, unelmien kanssa on vielä niin ja näin. Syöpieni ärhäkät tautiluokitukset horjuttivat turvallisuudentunnettani sen verran, että elämää aikataulutetaan tällä hetkellä syöpäkontrollista toiseen, mutta uskon, että unelmatkin palaavat vähitellen, jokaisen puhtaan ultraäänen ja keuhkokuvan myötä. Yksi unelma ainakin odottaa toteutumistaan: tänäänkin laitan lenkkarit jalkaan, ja kierrän vakiolenkkini. Joskus vielä juoksen sen maratonin.

********

Olet maalissa, hymyile!