Vasen rintani ja muuta sairasta

muisti tekee kekkoset

2012-01-07T00:10:00.000+02:00

Otsikko ei suinkaan viittaa edesmenneeseen valtionpäähän vaan peltsin poikakaveriin kekkos-arskaan. Ja siihen, että muisti tosiaan on pätkinyt joulukuussa. "Tehnyt kekkoset", kuten peltsi kuuli. Joulun alla aikataulu oli ajoin tiukka, arjesta selviytyminen vaati kasan keltaisia lappuja kalenterin sivuille sekä muistutuksia ja häläreitä kännykkään. Ja selvittiinhän me taas joulunajasta, joskaan ei ilman pieniä sattumuksia.

Maanantaina, joskus joulun alla kiipeän koulun rappusia ruokalasta luokkaan ja pysähdyn korjaamaan aukinaista sandaaliani. Samalla hetkellä kun kumarrun alaspäin, muistan sen, mitä olisi pitänyt muistaa muutama tunti aiemmin. Aamukiireessä olivat naiselliset varaosani jääneet saunan lauteille. Paikkaan, jossa ne on hyvä kuivattaa yön yli turvassa koiralta, mutta josta niitä ei voi aamulla hakea suihkun ollessa varattuna. Tokko tuota lattarintaisuutta kukaan kuitenkaan huomasi, eikä sitäkään, että loppupäivän liivintäytteenä on jumppapussista löytämäni hikiset tennissukat.

Samalla viikolla, keskiviikkona olen huolellisempi. Muistan kaiken ja vähän enemmänkin. Aamulla hampaiden pesun jälkeen nakkaan kalkkitabletin suuhuni, kas miten se vielä olikin kädessäni, kun sen mielestäni olin jo aamupuuron kanssa ottanut. Sitten olen valmiina lähtöön, enää koiran matolääke, mihin minä sen pistinkään..? Jep jep. Päivällä onkin ihan madottoman hyvä olo, kuten työtoverit lohduttelevat.

Seuraavalla viikolla teemme peltsin kanssa lähtöä eskariin. Kantamisia on tavallista enemmän ja kiirekin on, kuinkas muuten. Turvavyöt kiinni ja sarttia.. paitsi ettei variksestani kuulu inahdustakaan. Ihan kuin joskus ennenkin näin olisi käynyt, sisävalo on jäänyt päälle ja syönyt akun yön aikana. Aamu jatkuu kuin kehno kotimainen komedia: pyöräilykypärät ovat hukassa, pyörän kumit puolityhjät, tie jäinen ja märkä, muovipussin sangat heikkoa tekoa jne. Eskarin aamupalalle ehditään silti ajallaan, ja ainoat murtumat tulivat askartelukerhoon tarkoitettuihin pipareihin. Enkeleitä, on heitä.

Kotiin tullessa muistankin nykyään tarkistaa, että autosta sammuvat valot. Samalla tarkistan, että lohkolämmitin on varmasti ajastettu aamua varten, lämpimään autoon on mukavampi istua ja lähteehän se paremmin käyntiinkin. Liikkeelle auto lähtisi paremmin, jos muistaisi ottaa roikan irti ennen kuin peruuttaa ulos katoksesta. Tämäkin pitää joka joulukuu ainakin kerran kokeilla, lopputalven yleensä muistan ajella ilman auton nokasta roikkuvaa vihreää nauhaa.

Viimeinen kouluviikko on kalenterissa yhtä keltaista lappua. Jotain sentään muistan ilman muistutuksiakin. Tiistaina istun joulujuhlassa, herkistelen hämärässä voimistelusalissa seimen äärellä, ja toivon paimenten pitävän hieman hoppua -tahdon ehtiä ajallaan valkoiseen taloon. Ja ehdinhän minä, kommelluksitta. Kyselen majatalosta paikkaa, yksi sänky onkin jäljellä. Kaivaudun oljille, suljen silmät ja otan päiväunet, samalla kun bevasitsumabi kulkee suonissani tehden mahdollisten syöpäsolujen elämän tukalaksi viemällä niiltä ravinnon saannin. Tämä olkoon se toinen joululahjani, mitään muuta en tarvitse, ajattelen, ja katson tutuksi tullutta huonetta, tuttuja hoitajia tonttulakit päässään. Labratulosteessa komeilee syöpämarkkerin kohdalla jouluKUUSI. Tässä majatalossa tosiaan koetaan ihmeitä.

Kun todistukset on jaettu ja kismetit syöty, loppuu kiire ja muistamiset. Tästä asti on vain aikaa. Kalenteri ja keltaiset laput laitetaan laatikkoon työpuhelimen kanssa, ja matkataan joulun viettoon, jonne on tullut keisarinnaa myöten koko suku. Aikaa on, vaikka pelata koko perheen visailupeliä. Koululaisjoukkueemme saa kysymyksen: "Kuka raamatun henkilö muutti veden viiniksi?". Seuraa ankaraa mietintää, mutta emme suostu antamaan alkukirjainta. Hetken kuluttua kuitenkin neiti keskimmäisen ilme kirkastuu: "Se oli dionysos!" huutaa tuleva raamattuvisailija vastauksen. Hih, viinin jumalapa hyvinkin, mutta eepos menee vähän pieleen, naureskelemme. Ei ne nuoremmatkaan ihan kaikkea muista, vaikka muistipelissä ovat äiteensä päihittäneet jo nelivuotiaina.

Vielä pari päivää perhepelejä, hiihtolenkkejä ja tätä suloista joutilaisuutta. Aivot ihan narikassa, kuten kollegan muovailemassa tilataideteoksessa koulun naulakossa. Maanantaina pitää muistaa mennä töihin. Täytyisköhän pistää häläri?

joululahjoista toiseksi parhain

2011-12-14T01:02:00.000+02:00

Joulustressiä? Ei muuten ole.

Tätä naputellessani lucia on antanut tilaa joukolle jokunen minuutti sitten, ja joulu lähestyy vääjäämättä. Kokeet on kuitenkin korjattu, numerot naputeltu wilmaan ja askartelumallit väkerretty. Mieli on hyvä, lämmin ja hellä (lisäsin kuitenkin rommin jouluteeheni vasta numeroiden annon jälkeen:).

Todistukset ja piparit kilpailevat ajasta säbäturnausten ja tanssinäytösten kanssa, ja opettajaäidin huushollissa riittää iltapuhdetta, kuten kuvasta näkyy. En kuitenkaan suostu ottamaan stressiä moisista maallisista. Minä olen jouluni jo saanut. Siitä joulusta riittää vielä pitkälle kevääseen, ehkä jopa vapun tienoille asti.

Ensimmäisen adventin jälkeisenä maanantaina makasin lavitsalla ultrahuoneen hämärässä, puolisoni istuessa pääpuolessa. Edessämme oli valkoinen hahmo, jota katsoimme peljästynein silmin. Hahmo puhui meille kuitenkin ystävällisesti: "Älkää peljätkö. Minä ilmoitan teille suuren ilon. Vatsassanne on vain suolenmutkia ja sisäelimiä, ei mitään ylimääräistä. Syöpämarkkerinnekin on alhainen, vain kuusi. Jatketaan avastin-tiputuksia kolmen viikon välein ja seurataan veriarvoja. Menkää rauhassa ja eläkää ilolla".

Ja me lähdimme niiltä sijoiltamme ja kerroimme ilosanomaa eteenpäin: lumivalkeaa, se on vieläkin lumivalkeaa!

Tästäkin sanomasta, totisesti, riittää jaettavaksi.

pikkujoulujen II/2011 pöytäkirja

2011-11-27T23:56:00.001+02:00

Pöytäkirja

Blogiporukka "amatson kuningattarien" pikkujoulut II/2011

Paikalla: 8 tautivapaata kuningatarta, yhteensä yli 20 vuotta kokemusta syöpäelämästä

Kokouspaikkana ravintola saludin kabinetti, tampere

1§ Varapuheenjohtaja tee avaa kokouksen halaamalla kokousedustajat. Puheenjohtaja sanna on estynyt saapumaan tilaisuuteen ahnehdittuaan tilauksia messuilla. Selitys hyväksytään, mutta samalla ihmetellään, miksi toveriapu ei kelpaa korutaiteilijalle. Olisi se fimomassa taipunut meidänkin sormissamme illan edetessä!

2§ Todetaan kokous lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Suomen viidestä yliopistosairaalapiiristä neljä on edustettuna, kuopiota kaivattiin.

3§ Kehutaan kokouspaikkaa, henkilökuntaa ja erityisesti kabinettia. Naapuripöydät säästyvät tällä erää tissijutuilta, vilauttelulta, pirtsikan saaristolaishuumorilta ja aprillipilan neulevinkeiltä.

4§ Heti kättelyssä otetaan kantaa syöpäjärjestöjen alkoholiaiheiseen tv-kampanjaan "turvallista rajaa ei ole". Toisena päivänä punaviinin sisältämät flavonoidit ovat hyväksi, toisena ne aiheuttavat syöpää. Esitämme huolemme siitä, että taas osa kansasta ymmärtää viestin väärin. Me, kohtuuttomat sekakäyttäjät skoolaamme elämälle ja otamme tietoisen riskin tilaamalla kaksi pulloa talon punaista ruuan kanssa nautittavaksi.

5§ Kitsun valitsemia viinejä maistellessa käydään samalla läpi muita syövän syntyä selittäviä tekijöitä. Erään empiirisen elämäntapatutkimuksen tulokset puhuttavat kokousedustajia. Tässä kokeessa tupakointi, alkoholi, erilaiset kemikaalit ja epäsäännöllinen elämä eivät aiheuttaneet tautia syöpägeenin kantajilla, kun taas ruisleipä, runsas liikunta ja pianonsoitto näyttivät korreloivan sairastuvuuden kanssa. Yhteenvetona suosittelemme itselle mielekästä elämäntapaa. Kehotamme kuitenkin kaikkia kansalaisia välttämään kiltteyttä ja liikaa tunnollisuutta!

6§ Keskustellaan syövän ja hoitojen mukanaan tuomista haasteista. Syytämme turvotuksesta, liikakiloista ja unettomuudesta kortisonia, tunnottomuudesta, kuulon alenemasta ja sydänoireista sytostaatteja. Kelaa voi syyttää varmuuden vuoksi kaikesta muusta.

7§ Syövästä syytämme itseämme, aivan liikaa ja aivan turhaan. Todetaan kuitenkin, että vuosien myötä tämä syyllisyys on vähentynyt.

8§ Jäsen betty kehuu uutta elämää täydell(isell)ä etuvarustuksella. Nyökytellään, ja muistellaan haikeina aikaa, jolloin yöpaidan sisälle ei tarvinnut tunkea keittiöpyyhettä, kun aamutuimaan meni aukaisemaan ovea putkimiehelle. Varaosaelämässä on hankaluutensa, mutta todetaan samalla, että merkkiliikkeen korjaamolle on kovat jonot eikä kaikkia sinne edes huolita. Rohkaistaan silti kaikkia korjaamolle aikovia!

9§ Jäsenet ärkoo ja adelheid muistuttavat kaikkia vielä siitä, että syöpä on paska tauti, johon kuolee ihmisiä. Selviytymismahdollisuudet ovat joko tai, eikä niitä paranneta hymyilemällä. Silti, edelleen, jos joku haluaa ajatella positiivisesti, se hänelle suotakoon, kunhan ei julista oppineensa jotain syövän ansiosta. Ei tulisi mieleenkään.

10§ Valomerkin lähetessä päästään vihdoin lahjontavaiheeseen. Lämminhenkiset lahjat sisältävät sitä tiettyä symboliikkaa. Vai mitä sanotte vaaleanpunaisesta vasarasta? Tai gillette -bikinirajaajasta? Tässä seurueessa on aivan korrektia toivottaa kaikille karvaista uutta vuotta..

11§ ..ja siirtyä seuraavaan ravintolaan.. ja vielä seuraavaan.. ja päätyä taksijonoon..

12§ .. jossa päätetään seuraavasta kokoontumisesta. Ainakin roosa-kävelyllä taas tavataan, ellei jo ennemmin. Todetaan, että mitä pikemmin, sen varmemmin kaikki ovat vielä elossa.

Pöytäkirjan tarkastajat, onko huomautettavaa vai pistetäänkö arkistoon?

sihteeri tiina

arvonta, vihdoin

2011-11-11T23:57:00.001+02:00

Roosa lokakuu oli ja meni, mutta pinkki elämä jatkuu. Tämän todistaa jo lastennaulakko eteisessämme. Roosakuukauden huipentuma, blogiarvonta, venyi kuitenkin marraskuulle tietoteknisten ongelmien vuoksi. 11.11.11 miniläppäri on kuitenkin vireessä ja tulokset valmiit julkaistaviksi!

Jo kuun vaihtuessa otimme peltsin kanssa asiaksi arvonnan suorittamisen. Eskarilainen päätti syksyllä opetella kirjoittamaan, eikä aikaakaan, kun paperille ilmestyi päiväkirjamerkinnät "isikatsoteevetäelsalukeekivapävä". Lukeminen tuli sitten vähän perässä, mutta nyt sujuu sekin vauhdilla ja vauhdissa, jopa moottoritievauhdissa. Si-ti-mar-ket, bau-haus, hop-lop -missä on myös käyty, kuten kuva todistaa. Kuva todistaa myös arvonnan alkuvalmistelut asiallisesti suoritetuksi, eli peltsi kirjoitti kaikki postaukseen 1.11 mennessä kommentoineiden nimet paperille. Sitten nimet saksittiin irti, ja suoritettiin juhlallinen arvonta.

Tsadaa! Voittajiksi arvottiin kolme onnekasta, eli nina, terhi ja maikki. Lämpimät onnittelut voittajille! Onnittelujen lisäksi voittajat saavat lambilta roosa-nauha -tuotepalkinnon, kun laittavat minulle privaattimeilissä osoitetiedot. (Maikki -muistan sentään ulkoa kummitytön osoitteen:) Paperipalkinnon lisäksi pistämme peltsin kanssa tulemaan myös jotain pientä kivaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Vaaleanpunaisia ajatuksia meille kaikille!
Ja vielä loppusokeriksi se kaikkein vaaleanpunaisin juttu menneeltä viikolta.. Serkkulapset, täti ja setä onnittelevat pirkkalan pientä prinsessaa ja tuoreita vanhempia!

kommenttia kehiin, kavelit!

2011-10-26T22:45:00.000+03:00

Kolme vuotta sitten vietin syyslomaa nyttemmin kovin tutuksi tulleessa valkoisessa talossa, osastolla 12. Happiviikset naamalla, neljän tunnin leikkauksen jälkeen olo oli sumea ja ajatukset harhailivat harmaina kuin huoneen ikkunasta pilkottava taivas. Levinnyt syöpä tarkoitti muutamaa kuukautta, parhaassa tapauksessa ehkä paria joulua. Miten aikani käyttäisin? Oliko millään mitään väliä?

Vähä kerrassaan sitä väliä rupesi löytymään. Itse en olisi vuoteen pohjalta löytänyt elämästä mitään mieltä, mutta kaikki hyvä ja kaunis tulikin luokseni, huoneeseen kahdeksan, ykköspaikalle. Tuli tekstiviesti mieheltä: "Meillä on upea elämä, meillä on kolme ihanaa lasta. Olet rakas." Tuli muitakin viestejä, tuli työtovereita vuoteen viereen. Tuli kukkakimppu ja kortti siskoilta: "Pää pystyyn!". Tuli lisää kukkia, tuli enkelipatsaita ja suklaata, ja kaikki tullut muistutti itseäni siitä, millä oli väliä.

Kolme joulua ja kaksikymmentäyksi sytostaattia myöhemmin tiedän edelleen, millä on väliä. Mies kysyi peltoselta pari viikkoa sitten elämän tarkoitusta. Hetken mietittyään eskarilainen vastasi "kavelit". Olen nuorimmaiseni kanssa samoilla linjoilla, vaikken osaa ajatuksiani yhtä hienosti tiivistääkään.

Täydellinen vaste, lukee viimeisimmässä punareunaisessa hoitolehdessäni, ja siitä kiitos kuuluu valkoiseen taloon -ja yläkertaan. Se, että olen ihan täyspäinen, on taas tukijoukkojeni ansiota. Kaikki se välittäminen, soitot, kyläilyt, kävelyretket, kaikki ne kauniit kukat ja pulliin leivottu huolenpito pitivät minua pystyssä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Ne pitivät pystyssä myös vuosi sitten, kun maailma järisi uudelleen, ja tiedän suvun ja ystävien rientävän apuun, kun sitä taas tarvitsen. Kuinka kiitollinen kaikista teistä tukijoistani olenkaan!

Tämän vuoden Roosa nauha -kampanjaan on tehty nettivideo, jossa rintasyövästä selvinneet naiset antavat kiitoksensa lähipiirille. "Videoiden tarkoituksena on kertoa tuen tärkeydestä rintasyöpäpotilaille ja kannustaa suomalaisia läheistensä kiittämiseen", todetaan kiitosvideon esittelyssä. Kiitosta ei liene koskaan maailmassa liikaa, ja haluan edistää tavoitteen toteutumista. Vielä näin roosan lokakuun päätteeksi pistän tänne linkin, mistä voitte käydä katsomassa videot ja lähettää ehkä omatkin kiitoksenne. Vink vink, oman kiitoksensa kirjoittaneet osallistuvat myös arvontaan.

Ja koska te olette ihania, saatte myös osallistua arvontaan. Arvomme peltsin kanssa kaikkien tätä postausta kommentoineiden kesken kuukauden lopuksi muutaman lambin lahjoittaman paperipalkinnon. Sillä nyt annan himpun verran periksi kaupallisuudelle, hyvän tarkoituksen nimissä, vaaleanpunaisin ajatuksin teitä ajatellen.

puhkun, puhisen ja iloitsen

2011-10-12T23:42:00.000+03:00

Kulutan perjantaista palkkapäivää seisoskellen sovituskoppirivistön edessä, monen muun äiti-ihmisen kanssa. Käsivarsilla kasa farkkuja ja huppareita kurkimme verhon raosta toiveikkaina vain kuullaksemme, ettei nyt tätä ainakaan. Tai että "ehkä sun mielestä on hyvä, just joo". Verho heilahtaa kiinni, ja katsahdamme muiden viime vuosituhennelle jääneiden kanssa toisiamme rohkaisevasti: tämäkin vaihe menee ohi. Ihan niin kuin kahden vuoden uhma. Ja kolmen, neljän, viiden ja kuuden vuoden uhmat ja mitä niitä nyt oli.

Arkiaamuna kaikilla on uhma. Kommunikointi keittiön pöydän ympärillä ei aamuseitsemältä ole kovinkaan tahdikasta tahi toiset huomioivaa. Että et oo kyllä muistanut mainita ettet voi viedä peltsiä, mulla on aamulla se kasvatuskeskustelu. Miten niin et oo tienny siitä palaverista? Ja miten et oo täyttäny sitä kaavaketta ja munko pitäisi kaikki muistaa? Ja kuka hiivatti vie koiran ulos? Jos nämä vaatteet ei kelpaa niin lähde vaikka alasti! Aamuista huolimatta joka paikkaa ehditään. Eskarin aamupalalle, enkun tunnille, opiskelemaan ja sieltä palaveriin.

Ja työpaikan palaveri osoittautuu yt-infoksi, taas. Miehenpuolen työpaikalla alkavat kolmannet yyteet tarkoittavat kollektiivista huolta ja epävarmuutta, niin työpaikasta, toimeentulosta kuin tulevaisuudestakin, vaikkei oma nimi tämänkertaisella listalla olekaan. Isommat ja pienemmät rahareiät pitää ottaa uudestaan tarkasteluun. Ehkäpä pitäisi luopua siitä aurinkolomaunelmastakin, jota olemme varovasti vaalineet viime vuoden syyslomasta asti. Seuraavaa palkkapäivää odotellessa täytämme perisuomalaisen tukihakemuksen ja toivomme sitä seitsemää oikein.

Sillä sinne reissuun tekisi mieli tässä räntää odotellessa. Kotikujalla on taas pahuksen pimeääkin, jos naapurit eivät muista pistää pihavaloja päälle. Kunnassa on päätetty, ettei päättyvällä kadulla tarvita katuvaloja, vaikka kadun varren taloissa asuu pienen kyläkoulun verran lapsia. Uudemmilla kaduilla valot kyllä loistavat, samoin kuin kunnan virkamiesten kotipoluilla. Iltalenkillä vaellan pimeydessä, kerään koirankakat pussiin taskulampun valossa ja päätän taas lähestyä teknistä lautakuntaa. "Perheenäitinä ja läheisen koulun opettajana olen huolissani..".

Sääkin on surkea, kassajono pitkä ja netti pätkii. Televisiosta ei tule mitään, hammaslääkäriin ei saa aikaa ja harakat hyppivät katolla. Koira kuseskelee nurkkiin, jääkaappi haisee ja rippikoululaisen puhelinlasku ylittää kaikki sopimukset. Siis sen lisäksi, että kahvi on kallistunut, kirjaston kirjat palauttamatta ja syksyn takkimuoti kertakaikkiaan karmeaa.
Aika nastaa, osaan taas marista!

"Sydämeen ei mahdu kahta ämmää", ohjeistan oppilaitani oikeinkirjoituksessa. Ei sinne sydämeen mahdu kerralla kahta murhettakaan. Kun mieli askartelee elämän ja kuoleman kysymyksissä, tuntuvat pohjalaisen perheenemännän perusmurheet hyvin vähäpätöisiltä. Oikeastaan ne eivät tunnu miltään.

Siksi iloitsen, kun huomaan verenpaineeni nousevan nähdessäni töistä palatessa pöydällä lojuvat likaiset astiat, ehkä aamiastarpeetkin. Iloitsen, kun huomaan manaavani rellukuskia, jonka perässä yritän sujahtaa kuuttakymppiä moottoritielle. Puhkun ja puhisen, ja iloitsen, sillä tiedän henkisen toipumisen olevan hyvällä mallilla. Psyyke tulee perässä. Tulee kuitenkin, todistettu on, vaikka sitten sitä kuuttakymppiä.

Silti. Niin pitkällä en vielä ole toipumisessani, ettenkö olisi kiitollinen jokaisesta päivästä. Ettenkö nauttisi kaikista elossaolon hetkistä. Ettenkö muistaisi, kuinka kaunista kaikki on. Kuinka ainutkertaista ja kuinka katoavaa.

tautivapaa tammikuu

2011-09-11T18:50:00.001+03:00

Tautitilanne perheessämme syyskuussa 2011:
Kahdella korva- ja silmätulehdus, kolmennella keuhkoputkentulehdus, neljännellä muuten vaan pitkittynyt flunssa ja koirakin oksentaa.
Mutta: se viides on todistetusti terve, silmäkulmasta reisien yläosaan. Keskiviikkona, seitsemäntenä syyskuuta alkoi vihdoinkin odottamani tautivapaa tammikuu!

Maanantain olin maannut mahdollisimman liikkumatta ensin isotooppiosastolla ja sitten röntgenissä. Neljän tunnin pakkomakaamisen jälkeen en malttanutkaan sitten asettua ennen kuin keskiviikkoiltapäivänä, jolloin lopetin juoksuni, istahdin työtuolilleni, otin eteeni muistiinpanovälineet ja soitin numeroon gyn.spkl.sh. Muutaman soittoyrityksen aikana kirjoitin paperille avainsanoja, kuten "maanantai", "pet-ct", "tulos" ja "jatkosuunnitelma", ja laitoinpa ylös vielä sosiaaliturvatunnuksenikin (en sentään nimeäni, kuten joskus). Kun sydän lyö maksimisykkeellä eikä kynä tahdo pysyä kädessä, on parempi ottaa varman päälle.

Ei päivi mitään sosiaaliturvatunnuksia tarvinnut ja muisti muutenkin, miksi soitin. Syyskuun toinen päivä tuli täyteen vuosi yhtämittaista sytokuuria, kyllä me tuttuja olemme.

- Minä tuossa jo kyselin tytöiltä, että onko tiina mahtanut soittaa. Ihan mukavilta ne sinun tulokset minun silmääni näyttivät, lääkäri ei ole ehtinytkään niitä vielä katsoa. Haluatko, että luen tämän radiologin lausunnon?

Painoin puhelimen tiiviisti korvaani vasten, pinnistin ymmärrykseni äärimmilleen ja onnistuin nappaamaan lausunnosta olennaiset suomenkieliset sanat. "Verrataan edellisiin kuviin maalis- ja kesäkuussa.. maksassa ei poikkeavaa..blaa blaa. Lantion muutosta ei enää havaittavissa.. Keskiviivassa ylempänä nähtävissä pitkittäissuuntainen viiden milllimetrin kertymä, joka paikallistuisi kuitenkin suoleen ja näin ollen vaikuttaisi enemmän funktionaaliselta.. kyseeseen voisi tulla myös divertikkeli, joka kuitenkin potilaan iän huomioiden harvinainen..".

"Divertikkeli", googlasin heti puhelun jälkeen, ja huokaisin helpotuksesta. Vaihtaisin syöpäni koska tahansa paksusuolen umpipusseihin tai -pussiin, varsinkin kun se ei vaivannut mitenkään. Lääkäreillä oli meeting, ja kuulisin jatkohoidosta vasta seuraavana päivänä, mutta tämä oli jo vaaleanvihreää, se riitti. Kirjoitin varovaisen jipii-viestin miehelle ja ryhdyin päivällisen tekoon lähes laulellen. Esikypsensin kasviksia uunissa, ladoin päälle lohimedaljonkeja ja viimeistelin paistoksen juhlavasti piparjuurikermalla. Käteni olivat kalassa ja perunankuorissa, kun puhelin soi. Puhelu tuli tutusta numerosta, vaikka kello oli varttia yli virka-aika. Tätä minä arvostan!

- Nyt on kaksi meidän erikoislääkäriä katsonut lausunnon, ja tässä on konsultoitu vielä toista radiologiakin. Kyllä nyt ovat kaikki sitä mieltä, että se, mitä on hoidettu, on hävinnyt. Laitetaan sinulle kolmen kuukauden päähän kontrolliaika, verikokeet, vatsan ultraääni ja lääkärin tutkimus, kuulin päivin sanovan, ja näin hänen hymyilevän puhuessaan.

ISO HUOH.

Ihan sama, mikä keskiviivan epämääräinen kertymä on. Potilaankin logiikalla ymmärrän, ettei tauti voi toisaalla parantua ja toisaalla uusia. Ehkä suolessa on divertikkeli, ehkä kinkkukiusausta, ehkei mitään, sillä pet-ct:n tarkkuus on sitä luokkaa, että sillä saataisiin terveillekin kansalaisille jonkinlainen diagnoosi. Ensimmäiseen adventtiin asti olen terve, ja sitä terveyttä en ihan vähäpätöisestä syystä lähde tarkemmin tutkituttamaan. Enkä ajatellut asioida valkoisessa talossa muutenkaan, mutta sitten muistettiin päivin kanssa se avastin. Ei kuulu käypähoitoon, ei, mutta minun tapauksessani bevasitsumabi jätetään päälle kokeilumielessä. Josko angiogeneesin estäjä pidentäisi tautivapaani kestoa, ainakin se on tuonut tehoa sytostaatteihin tammikuun lopulta alkaen.

Vuoteen on mahtunut monenlaista tutkimustulosta. Nytkin olin varautunut aivan kaikkeen, kutistumisesta ennallaan pysymiseen ja leviämiseen, ja ehkä siksi huojentavien uutisten sisäistäminen on ollut hitaanlaista. Onneksi ihmiset ympärilläni ovat olleet nopeampia liikkeissään. Kevyttä oloa juhlittiin kotiväen kesken jo illalla, ja naapurin jalkapalloilijat kattoivat pöydän seuraavana päivänä. Onnitteluja satoi livenä ja viestimien välityksellä, ja olo alkoi olla kuin urheilusankarilla. Mitali kuin mitali, ajattelin, ja aloin päästä mukaan ilonpitoon.

Perjantaina pääsin vihdoin sairastuvaltamme työmaalle, ja aamukahvilla työtovereiden onniteltavana tunsin jo hienoista voitonriemua. Eihän maailmanmestaruuksiakaan jaeta kuin vuodeksi kerrallaan, joten kyllä kvartaalivuosimestaruus syövästä oli kultamitalikahvien paikka.

elämän junassa

2011-09-07T02:46:00.000+03:00

Kaksikymmentä vuotta sitten nousin ensimmäisen kerran pohjoisen junaan. "Det här är snälltåget till uleåborg", kuulutti automaattisen ystävällinen naisääni, mikä vapaasti käännettynä tarkoitti "olet matkalla kohti seikkailua". Matkalaukussa oli vaatteita, lakanat ja minigrip-pussiin pakattua pyykkipulveria pesuohjeiden kera, pahvilaatikossa kattila, lautanen, muki, haarukka ja lusikka, repussa eväsleivät ja korvalappustereot. Kahdentoista hengen opiskelijasolussa odotti kahden hengen huone ja yhteiskeittiö, jonka jääkaapista kaikki saivat oman kolmasosahyllyn. Oi, niin vähän tarvitaan onnelliseen elämään!

Viime perjantaina tein matkaa toiseen suuntaan. Junamatka kesti puolitoista tuntia vähemmän ja maksoi neljä kertaa enemmän kuin ensimmäisenä opiskelusyksynä, mutta ikkunan takana vilahtavat pohjanmaan asemat sentään olivat tuttuja. Kauhava, lapua, parkano, tampere ja junanvaihto. Taajamajuna kolkutti raiteilla turvallisesti ja tutusti, kun asema asemalta matkasin lähemmäksi nuoruutta, koulun ja harrastusten täyttämiä päiviä ja läpivalvottuja viikonloppuja. Illan pimetessä juna pysähtyi vaaleanruskealle rautatieasemalle, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin kun viikonloppuna oli tarpeeksi ohjelmaa, "se" tuli juttelemaan ruokavälkällä ja matikan kurssi meni läpi. Aikaan, jolloin minä ja muut valkolakit olimme viisaimmillamme, ja kuu ja tähdet kumarsivat meitä. Meidän oli tulevaisuus, ja sieltä tulevaisuudesta saavuimme tapaamaan toisiamme, ensimmäisen kerran sitten toukokuun viimeisen päivän 1991.

Lauantaina poljin kylän halki toispuol jokkee, ihailin peltomaisemaa ja tehtaanpiippuja sen takana -nekin, kaikkine hajuineen ja päästöineen, ovat olennainen osa lapsuus- ja nuoruusmuistojani. Aurinko paistoi ja matka taittui pyörätietä, jonka päällystekin saattoi olla sama, jota kuljimme nuorisotalolle perjantaidiscoon. In the night, no control.. you take my self, you take my self control.. lauloi laura branigan, ja me tanssimme ringissä pastellinvärisissä paidoissamme, nuoriso-ohjaajien valvovan silmän alla ja hyvässä kontrollissa. Muistojen ja mutkan jälkeen ohitin koulun, jossa sijaistin ylioppilaskeväänä. Muutama päivä kolmenkymmenen oppilaan kakkosluokan opena, ja päätin, etten ainakaan opettajaksi opiskelisi:) Sitten tultiinkin jo pyydystielle ja minua rupesi jännittämään.

Niin kai meitä kaikkia. En tiedä, mitä odotin luokkakokouksesta, mutta olin helpottunut huomatessani että kaikki oli niin kuin ennenkin. Enkä tarkoita pelkästään pussikaljameininkiä ja iltaa kohti härskiintyviä juttuja, vaan kaikkea sitä toverillisuutta, mikä keskuudessamme vallitsi lukiovuosina. Joukossamme oli valtion tilintarkastajaa, controlleria, rehtoria, aivokirurgia, tutkijaa, maalaislääkäriä, psykologia, poliisia, arkeologia, graafikkoa ja monenlaista esimiestä, mutta silti me olimme me, työläiskaupungin lukion abivuosikerta 91. Vuosikertojen kermaa, sanoi paikalle kutsuttu ruotsinopettaja, joka muisti meidät kaikki nimeltä. Olimme otettuja ja samaa mieltä.

Meidän joukossamme jokaisella oli lupa olla omanlaisensa, niin yhdeksäntoista- kuin kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana. (Lauantai-iltana tosin olimme yhdeksäntoistavuotiaita.) Kuuntelimme toistemme kahdenkymmenenvuoden tarinat, aplodeerasimme saavutuksille ja uusille haasteille. Elimme mukana nekin tapahtumat, joita ei suoraan sanottu koko joukolle. "Mulla on kaksi lasta, kissa ja koira" kertoi enemmän kuin vain perheenjäsenten määrän, ja lausahdus "saan olla täti kolmelle tytölle" sisälsi paljon kaipuuta. Tunnelma oli lämmin niin kuin iltakin nuotion ääressä, enkä malttanut lähteä kotimatkalle edes siinä vaiheessa, kun muisteluksiin tuli mukaan lisää tunnetta, vaikka niin ollin ajatellut. Jos seuraava luokkakokous olisi taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua, piti tästä illasta ottaa kaikki irti.

Seuraavana päivänä junassa katselin niin tutuksi tulleita maisemia, söin kotopihasta poimittuja omenoita ja mietin, kuinka kauan junamatka kahdenkymmenen vuoden kuluttua kestäisi ja kuinka paljon se maksaisi.

Tahdon tietää. Tahtoisin tietää. Olisi upea saada tietää.

kilometrin päässä syövästä

2011-08-25T23:16:00.002+03:00

Nousin valkoisen valaan äärestä viimeisen kerran keskiviikkoaamuna 11.elokuuta, huuhtelin suuni fludent freshillä ja suuntasin kulkuni uuteen ja uljaaseen yhtenäiskouluun. Syöpä jäi taakse, ainakin sen kilometrin päähän minkä aamutuimaan polkaisin. Pahoinvointeja ei sen koommin ole ehtinyt miettiä, ja taudista olenkin joutunut ottamaan töihin mukaan vain palitakselilla pahoinpidellyt jalkani, jotka eivät pidä korkokenkien kopseesta tai kipuamisesta kolmanteen kerrokseen. Mutta minäpä pidän, kummastakin.

Yhdeksänsadan oppilaan koulun alkuun saattaminen on ollut hauskaa ja haasteellista -me pedagogithan emme ongelmia tunne. Ja niistä haasteistakin saadaan aikaan hauskuutta, hilpeää hihitystä kesken älyttömän älytaulukoulutuksen. "Jos tämä toimisi niin tällä kynällä voisi piirtää tänne taululle näin, mutta kun tämä ei nyt vielä toimi niin se ei piirrä", koulutti asiantuntija, ja minulla tuli ikävä vanhaa ystävääni liitua. Ennen kaikkea kuitenkin nauratti, sillä olen kollegoideni kanssa enemmän naurunryppyihmisiä kuin harmaiden hiusten kasvattajia. Vaikka tällä haavaa harmaatkin hiukset kelpaisivat, jotta saisin heittää myös huivin sinne käsilaukkuun, pertsan perässä.

Uusi luokkani on hurmaavan puhelias ja välitön. Ihmettelenkin, ettei kukaan ole vielä kysellyt huiveistani, sillä kymmenvuotiaat eivät ole luonnostaan tahdikkaita. Syöpä-sanaa olen säästellyt, se kun ei ole ajankohtainen näin tautivapaalla -näin nimitän viimeisen sytostaatin ja tutkimusten väliin jäävää neljää viikkoa kun varsinaisesta tautivapaasta ei ole takuita. Toiveita kuitenkin on. Sytostaateista selvittyäni tunnen olevani täysin terve, en vilkkaallakaan mielikuvituksella saa maksaan tai lantioon mahtumaan edes pientä pesäkettä. Pelko taudin voittokulusta on mielessäni vaihtunut toiveeseen tautivapaudesta, ja vaikka ero voi kuulostaa sanoilla kikkailulta, on noilla kahdella vissi ero. Asenne ratkaisee.

Peltosellakin oli asenne kohdillaan, kun kuusivuotias päätti vihdoin jättää apurattaat. Äiti, isä, veli ja sisko valjastettiin juoksemaan barbipyörän perässä kotipihalla, uudestaan ja uudestaan, kunnes päiväkausien harjoittelun tuloksena peltonen totesi osaavansa jo kaatua tosi hyvin. Kyllä vaan, housunpolviin ei tarttunut lainkaan nurmikkoa!

Parin viikon veivaamisen jälkeen pyörä alkoi pysyä pystyssäkin, ja viime sunnuntaina lähdettiin vihdoin ensimmäiselle lenkille. Hienosti sujunut polkeminen pysähtyi kuitenkin ensimmäisen hidastetöyssyn eteen. "Oo ylämäki, en kyllä jaksa", totesi tasamaan kasvatti ja katsoi äiteetä. Äitee katsoi suloista polkijaansa, ja sanoi että kyllä noin reipas esikoululainen jaksaa, kun on jaksanut opetella pyörällä ajonkin. Ja niin jatkui matka.

Ei pelkkä asenne, vaan asenne ja rohkaisu. Kiitos ystävät yhteisestä kolmen vuoden matkasta, rohkaisusta, tuesta ja kannustuksesta!

puutarhajuttuja

2011-08-05T16:16:00.000+03:00

Kitkin rikkaruohoja kivikosta ja aloin vähitellen ymmärtää syövän fysiologiaa.

Seitsemän vuotta sitten syöpä oli voitettu. Juolat, kortteet ja muut vihreät viholaiset oli nitistetty ja maa niiden ympäriltä vaihdettu. Multa oli vaihdettu soraan, betoniin ja kiviin, ja olosuhteet kaikelle elolliselle tehty lähes mahdottomiksi. Silti vastustaja oli palannut. Kaiken kivikon keskeltä, valoa läpäisemättömien suodatinkankaitten alta luikertelivat tutut vihreät lonkerot ja valtasivat kohta niin kivikon kuin viereisen kivetyksenkin. Oli aika siirtyä puutarhan palliatiivisesta huolenpidosta aktiivisiin hoitoihin: leikkaukseen ja sytostaatteihin.

Hoitosuunnitelma tarkentui työn edetessä. Heti kävi selväksi, ettei säästävä leikkaus ollut mahdollinen, vaan koko kivikko oli aukaistava. Vakaa kirurginkäteni poisti syöpälonkeroita yksi kerrallaan kivien ympäriltä ja hiekan seasta, jopa kymmenien senttien syvyydeltä. Pisimmät juuristot johtivat aina kaukaiseen kukkapenkkiin asti, jossa myös piti moraa heiluttaa. Vaativan leikkauksen jälkeen oli sytostaattien vuoro. Vielä versoville pahiksille tarjoilin rounduppia ja muita myrkkyjä, jonka jälkeen potilas kursittiin kasaan entistä ehommaksi. Sädehoitoakin olen nähnyt rikkaruohosyövän torjunnassa käytetyn, mutta kotilasaretissamme ei kaasutöhötintä ole. Kokeilevana hoitomuotona valutin kuitenkin kiehuvaa vettä osalle kivikkoa -onnistuessaan siinä olisi kustannustehokas hoitomuoto.

Potilas oli pelastettu, mutta täydellistä parantumista en uskalla luvata. Parhaimmillaan remissio kestää kuitenkin vuosia.

Oma rikkaruohoni löytyi päivälleen vuosi sitten. Aktiivihoito alkoi koepalavastausten varmistuttua syyskuussa ja nyt takana on yksitoista kuukautta rikkaruohojen nyppimistä. Ensi maanantain hoito on toivottavasti viimeinen tällä erää, mutta jos ei ole, lohduttaudun sillä, ettei elämä ole pöllömpää näinkään. Kolmen viikon välein vietän päivän sairaalassa, seuraavan kehää ja vessaa kiertäen, mutta kolmantena päivänä tapahtuu ylösnousemus.

Niin tapahtui heinäkuussakin. Kolmantena päivänä kuntouduin kartturin paikalle, ihailin ohikiitävää suomalaista suvimaisemaa ja kuuntelin takapenkin peltos-radiosta kesähittejä. "Äiti älä pelkää, pidän kyllä itsestä huolta.." lauloi peltsi ja ajattelin, ettei elämä ole pelkästään pöllömpää. Se on ihanaa. Nautittavaa se rupesi olemaan parin päivän reissaamisen jälkeen isäpaapan syntymäpäivillä, joita juhlittiin meren rannalla saunoen, uiden ja lättyjä syöden. Seuraavalla viikolla olisin tuskin edes muistanut olevani syöpäpotilas, ellemme olisi olleet SYÖPÄyhdistyksen sopeutumisvalmennusleirillä, jonne olin jo huhtikuussa perheemme ilmoittanut. Hakemuslomakkeeseen, kohtaan "syy kurssille hakeutumiseen" olin kirjoittanut "vertaistuen ja tiedon tarve", joskin siihen olisi ihan yhtä hyvin voinut kirjoittaa "viiden vuorokauden ilmainen ylöspito, lastenhoito ja matkarahat".

Kaikkea saimme, yltäkyllin. Herkullinen täysihoito on nautittu, kelan rahat tulevat kun tulevat. Tärkein anti oli kuitenkin elämänilo ja toivo, jota kahdeksan syövän kokenutta äiti-ihmistä valoi toisiinsa. Rikkaruohojen kanssa voi elää. Näköaloja tulevaisuuteen tarjosivat myös lääkäri, parisuhdeterapeutti ja muut eri alojen asiantuntijat, ja itsekin rohkaistuin katsomaan vähän kauemmaksi -jopa niihin ensi kesäisiin esikoisen rippijuhliin. Syöpäpotilaan toivo kun voi kummuta kummalliselta kuulostavista yksityiskohdista. Kuten vaikka siitä, että kuuli erään munasarjasyöpää sairastavan rouvan saaneen vuosien varrella sataseitsemänkymmenentäkuusi sytostaattihoitoa. Tämän hoitojakson jälkeenkin itselläni on siihen vielä matkaa sataviisikymmentäviisi hoitokertaa. Että eiköhän niillä päästä peltosenkin rippijuhliin:)

toivo kantaa

2011-07-11T23:23:00.003+03:00

Hei karjalasta! aloitti pirkko, ja sanoi, jotta met tullahan nyt mumman kanssa, jos vielä vaan sopii. Totta sopii! Nurmoolaanen ja entinen nurmoolaaneen lähtöö mihnä, johna ja kuhna vaan tärkiätä tapahtuu. Ja vierailu oli sovittu jo vuosi takaperin, eteläpohjalaasen komioilla syntymäpäiväjuhlilla. Niin saapuivat rouvat, ja minä lähdin seuraavana päivänä kuskiksi kaupunkiin ja silkasta mielenkiinnosta seuraksi körttiseuroihin, helteeseen ja ukkosmyrskyyn -vaikka säästä on paha valittaa kun vieressä reippaasti könöttänyt 91-vuotias mummakaan ei sitä tehnyt.

Hyvä kun lähdin, ainakin kolmentoistatuhannen muun tavoin. Vaikka seurapenkki oli kova ja puuduttava, puheet eivät olleet. Seinät olivat lavealla, kattona näkyi paljas taivas, ja koin mahtuvani mukaan avarine ajatuksineni. Seuravieraiden sekaan ja päälle sopi niin perinnepukuja, mustia hartiahuiveja kuin lyhyitä hameita ja legginsejäkin, turhaan olin päätäni vaivannut pukeutumiskoodilla. Punaisia huulia tai korkokenkiä ei katsottu karsaasti, kuten ei penkkien välissä leikkiviä lapsiakaan tai toisiaan aran hellästi katsovaa nuorta paria - naisia molemmat. Rakkaus on kaunista.

Kuuntelin puheita ja tein huomioitani. Yllätyksekseni mukana oli paljon nuoria. Kas kas, eikö pari penkkiä alempana istunutkin koko rivillinen nuorta kansaa. Erään nuoren naisen letti näytti kovin tutulta. Keskittymiseni puheeseen herpaantui täysin, kun kurkin parin pitkähkön herrasmiehen välistä, josko lettipäätyttö kääntäisi päätään. Pian näinkin sivuprofiilin. Hellehattu ja aurinkolasit vaikeuttivat tunnistamista, mutta kaulalla pilkottava luomi sekä leuan kaari olivat yhtä tuttuja kuin letti. Levoton liikehdintä ja asennonvaihto, veisuukirjan selailu ja kassin kaivelu puheen aikana pistivät jo hymyilyttämään, jotkut eivät sitten koskaan muutu:) Kyllä vain, tuon hästääjän täytyi olla taikke, legendaarisen ilves-vartion johtaja kahdenkymmenenviiden vuoden takaa!

Jo tämän takia oli siis kannattanut tulla paikalle! Lauantain lyhyt tapaaminen oli riemukas. Tiivistimme viiteentoista minuuttiin elämän käännekohdat ja osoitteet, kerroimme iloista ja vähän niiden tuomista kiloistakin, mutta s-sanan vuoro tuli vasta seuraavana päivänä tavatessamme uudestaan. Kun päällimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, saatoin kertoa tästä elämän eräästä sivujuonesta sen tullessa sopivasti esille vertaillessamme hiustyylejämme: toisella harmaata letiksi saakka, toisella maantienharmaata huivin alla juuri ja juuri päänpeitto. Tiesin, ettei ystäväni säikähtäisi synkkiäkään sävyjä, mutta kokemuksesta tiedän, ettei ohikiitävää kivaa hetkeä kannata täyttää tautisella tarinoinnilla. Se vie puheesta aivan liikaa palstatilaa. Lyhykäisen epikriisin jälkeen totesimme kuitenkin molemmat, että toivo kantaa, minua taudin kanssa selviämisessä, ystävääni omissa vaikeuksissaan.

"Anna toivon kantaa", luin juhlien teeman kaukana siintävästä seuraportista. Miten olikaan körttikansa osannut valita juuri nuo virsirunoilija jaakko löytyn sanat? Ne totisesti puhuttelivat, muitakin kuin minua, sillä aiheesta puhunut tutkija palkittiin seuroille poikkeukselliseen tapaan taputuksilla . Toivo ei ole epärationaalista, kuten usein väitetään, vaan mitä suurimmassa määrin järkihommaa, väitti tutkija. Toivo nousee selviytymisen kokemuksista, jotka tallentuvat aivoihimme. Hippokampuksen ja mantelitumakkeen välinen yhteistyö saa meidät muistin kautta luottamaan tulevaan, toivomaan. Onnittelin itseäni. Jos hyvä muisti on toiveikkuuden mittari, olen vahvoilla, olihan se juuri tullut todistettua ystäväbongauksen myötä.

Sen omaavani toivon siivittämänä polkaisin varhain tänä aamuna vihreän tunturini käyntiin ja pyöräilin kahdenkymmenenkahden kilometrin matkan sairaalaan saamaan neljännentoista perättäisen sytostaattisatsin. Pöljä, totesivat hoitajat ja hymyilivät, eivätkä suinkaan kieltäneet sykkelointia paluumatkallakaan. Hyvin siitäkin selvisin, mutkin kaupunkin kautta, yhden pysähdyksen ja jäätelön taktiikalla. Toivo kantaa kotiin saakka, uhkaavien ukkospilvienkin alla. Amen. (Mihin sanaan tuntuu tällainen seurablogi soveliaalta päättää).

Find us!

koko perhe ja pertsa lomalla

2011-07-10T11:40:00.000+03:00

Tätiyhdistyksen puheenjohtaja soitti aamuna eräänä tiedustellakseen, minkälainen on päivän toimintasuunnitelma. Häkellyin hetkeksi. Toimintasuunnitelma kuulosti etäisesti tutulta termiltä, ja pienen skarppauksen jälkeen muistinkin meillä olevan päivälle yhteisen työtehtävän. Uusi musiikkileikkikoulunopettaja valittiin yksimielisesti, ja haastattelutuokion jälkeen laskeuduin takaisin kesämoodiin, jossa aivoja ei tarvitse vaivata kuin päivälehden kesäjatkiksella ja lasten laskemisella iltaisin. Joka sekin on vaikeaa, sillä kolmen sijasta saan tulokseksi joskus jopa kahdeksan, aina kuitenkin vähintään neljä.

Kiva kun on käynyt kesävieraita, aikuisia ja lapsia, kummilapsia puolivuotiaasta rippikoululaiseen, tuttuja ja sukua aina keisarikunnasta asti. Elämämme parhaat hetket, tosiaankin, ovat niitä, jotka vietämme yhdessä ystävien kanssa. Yhdessäolon ohjelmaksi on riittänyt muodikas kotoilu ja seurustelu, makkaranpaistoretki pieneläinpuistoon tai parin euron visiitti ”karkkiin ja kartonkiin” on ollut jo elämys. On se kesä kotikunnassakin, huomaan, ja väitän myös, että kotonakin voi lomailla. Tiskikone käy kiivaimmillaan pari-kolme kertaa päivässä ja sitä tiskattavaa touhutaan yhdessä, joskus jatkuvalla syötöllä, mutta muuten kotihommiin voi suhtautua kesäisen kevyesti. Jos ruohotuppaat parketilla rupeavat ärsyttämään, voi katseen aina kääntää puhtaisiin (kiitoskiitoskiitos!) ikkunoihin, ihailla huikaisevaa vehreyttä ja upota siihen hetkeksi.

Sillä hetkiin osaan nykyään tarttua. Eräällä kaupunkikeikalla, vietyäni vieraita junalle, jäin vartiksi omalle lomalle. Sen sijaan, että olisin kiiruhtanut kaupan kautta kotiin, jalkani veivät väkisin rautatieaseman jäätelökioskille, jossa valitsin kesäuutuuden, salmiakkiruutupuikon, ja istahdin penkille katselemaan ihmisvilinää ja nauttimaan auringonpaisteesta. Viilentävästä jäätelöstä huolimatta hiki virtasi ja olo alkoi käydä tukalaksi, joten sen kummempia suunnittelematta otin hiukset pois päästä ja pistin ne käsilaukkuun. Pertsan oli aika päästä kesälomalle.

Lomille pääsi vihdoin myös mies, ja yhteisen loman alkajaisiksi ajelimme muutamaksi päiväksi vaaramaisemiin ja unohdimme jälkikasvun sinne. Mummilassa kuulostaa olevan hauskaa, mutta niin on meilläkin täällä kotosalla. Kuuntelemme hiljaisuutta, skoolaamme vielä viidelletoista naimisissaolon vuodelle ja ihmettelimme, onko elämä tällaista sitten eläkkeellä: mies lähtee aamuvarhaisella golffaamaan, vaimo puutarhaan, joista palattua vuorossa on kahvit, kirjanlukua ja päivälepo. Minkä jälkeen soitetaan lapsille mitäkuuluu-puhelu, kokataan hyvää ruokaa ja nautitaan lasi viiniä, ihan vain terveydeksi. Jottei liian täydellistä olisi, voivotellaan välillä hellettä ja valitellaan omakotiasujan pihatöiden määrää:)

Siinä ohessa suunnitellaankoko perheen lomareissua. Sairaalasta saan lomaa kahden ja puolen viikon pätkissä, jotta labrat, neupogenit ja hoidot tulevat ajallaan, joten mistään interrailista on turha haaveilla. Toisaalta, kantapäitä poltteleva kaukokaipuukin tuntuu vähentyneen viime vuodesta. Olisiko niin, että kun syöpä on kerran uusinut, ei sitä tarvitse enää juosta karkuun? Ei tarvitse yrittää nähdä ja kokea kaikkea ennen kuin tauti on taas takaisin, koska sitten ei kuitenkaan tehdä mitään. Paitsi että tehdään. Taudin hoito rytmittää lomaa, mutta sen mukaan suunnitellaan sitten kyläilyt, perinteiset perhereissut ja muu kesäkiva, toisaalta myös kesävelvoitteet kuten kukkamaan kääntäminen. Kolmen viikon takainen sytostaattisatsi osoittautui kuitenkin sen verran rankaksi coctailiksi, että jatkossa tyydyn kääntämään vain kylkeä dagen efter.

Mutta sitten mennään, seuraavan hoidon jälkeen rapiat kaksi tuhatta kilometriä, laskeskeli mieheni tutkaillessaan suomenlomamme reittisuunnitelmia, ja kuulin äänessä yhtä aikaa innostusta ja hienovaraisen huokauksen. Hyvä siitä tulee, vakuutan ainakin viidentoista yhteisen kesälomamatkan mukanaan tuomalla varmuudella. Mutta nautitaan nyt vielä yksi päivä tästä eläkkeellä olosta, iltasella saapuu valpun bussi, elämä ja meteli. Ihanaa sekin.

Viralliset viisitoistavuotishääpäivähymyt pärnussa.

Kesäiloa ihmiset! Ikimuistoisia suomenlomia ja eläkepäiviä itse kullekin!

ystävälle, matkalla tuntemattomaan tupaan

2011-06-20T20:59:00.000+03:00

Suruviesti saapui jo päiviä sitten, mutta sulattelen vielä uutista. Hitaasti, kuten tässä kirjoituksen ohessa sulattelen pannulla voita leipomuksia varten, puulastalla hämmentäen -lastalla, jonka päähän on kirjoitettu koukeroisella käsialalla nimikirjaimet e.k.

Puinen, kovassa käytössä oleva lasta on muisto kymmenen vuoden takaa, ebban läksiäisistä. Uusi manner, uusi työ, kokonaan uusi elämä odotti ebbaa, ja uuden alun kunniaksi kaikesta vanhasta piti päästä eroon ja irti. Ennakkoperintöä, naureskelimme tovereiden kanssa, ja valikoimme astioita, pyyhkeitä ja pikkutavaraa. Maksu meni oman tunnon mukaan kenian lähetyksen hyväksi -hyväntekeväisyyden kohde oli selvä seuraaviksi vuosiksi. Hakuna matata! Ilmassa oli kutkuttavaa jännitystä, edessä aukeni aivan uusi ja tuntematon tie.

Koulunpäättäjäisten jälkeisenä aurinkoisena suvisunnuntaina soi päässäni leinon nocturne. "En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo nukkuu tuuliviiri. Edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie" olimme laulaneet viimeisellä työviikolla haikean hauskoissa eläkejuhlissa. Työlaukussani oli vielä kopio nuotista, lähettämistä vaille valmiina. Kaunis ja haastava alttostemma piti lähettää kuorokaverille, kera ehdotuksen stemmaharjoituksista, kunhan taas nähtäisiin. Myöhäisen sunnuntaiyön viesti sai laulun taas soimaan mielessäni, mutta stemmaharjoituksia ei tulisi.

Toiveissa elettiin loppuun asti, ainakin me ystävät elimme. Perhettä oli jo toukokuun lopulta valmisteltu lähtöön, ja ebba itsekin oli jo valmis irrottamaan otteen elämästä, joka oli kipua, unta ja kaarimaljoja, päivin öin. Niin kai sen kuuluu mennä. Kun elämisen arvoiset hetket alkavat olla vähissä, kääntyy lähtijän katse ja toivo jo tuonpuoleiseen. Tämän me toveritkin ymmärsimme viimeistään, kun luimme elämänmakuisten päivitysten jälkeen facebookista "rakkahin jeesus miks viivyt sä vielä..". Olimme puhuteltuja sanansaattajan vahvan uskon edessä, ja tsemppauksen sijaan oli meidänkin aika toivottaa kivuttomia hetkiä ja hyvää matkaa, vaikka vaikealta tuntuikin.

Lähtö oli kaunis hetki puolison ja vanhempien ympäröimänä. Luin puolison kertomusta viimeisistä hetkistä, matkasta sairaalaan ja äidin laulamasta virrestä kostein silmin. Kuoleman hyväksyminen ja ymmärtäminen on vaikeaa, vaikka ajatukseen ystävän poismenosta on saanut valmistautua. Kahdesta viikosta kahteen kuukauteen, olivat lääkärit arvioineet huhtikuun puolessa välissä kertoessaan syöpähoitojen lopettamisesta ja tulevasta. Lähes kaksi kuuukautta ebba saikin, suurimman osan siitä hyviä hetkiä rakkaiden parissa, mistä ystävänikin jaksoi olla hämmästyneen kiitollinen. Ehkä aika oli se ihme, jota niin kovasti pyysimme. Kuitenkin, 41 vuotta, 9 kuukautta ja 10 päivää on aivan liian vähän, olkoot vuodet ja päivät olleet vaikka miten paljon täynnä hyviä hetkiä.

Ebba itse uskoi vahvasti, ettei kuolema ole tyhjyyttä tahi loppu, vaan uuden alku. Siihen luotan minäkin. Ebba matkaa nyt hämäräisellä tiellä, kohti tuntematonta tupaa. Meidän ystävien ja sukulaisten laulussa taas soi huokaus, mielen täyttää metsän tummuus ja varjot veen, vaikka surun takaa pilkottaa muistot yhteisistä hetkistä.

Näkemiin, ystäväni! Saatan sinut hämäräiselle tielle laululla, johon suomalainen messu päättyy. Elämän parhaat hetket, tosiaankin, ovat ne, jotka saamme täällä elää yhdessä. Yhdessä heidän kanssaan, jotka osaavat koskettaa sielua sielulla. Sinä sen osasit.

Viimeiset veneet

1. Viimeiset veneet kun palaavat rantaan, illaksi kääntynyt päivä on.

Piirretään vielä hei sydämet santaan! Valvotaan vierellä nuotion!

2. Viilenee hiukan jo hyväily tuulen. Joutsenet oikovat siipiään.

Kanteleensoittajan uupuvan kuulen. Sirkatkin riisuvat pois kenkiään.

3. Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.

Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, jotka me yhdessä taivalletaan.

4. Huominen päivä jos kädestä Herran, joillekin meistä viel' lahjoitetaan,

rukoillaan rohkeutta ihmisen verran, sielulla sielua koskettamaan.

5. Jääkää siis hyvästi ystävät rakkaat! Taivaassa vasta kai kohdataan.

Siellä ei kanteleet soimasta lakkaa. Hyvästi-sanaa ei tunnetakaan.

hiiri räätälinä

2011-06-15T16:44:00.000+03:00

Tapahtuipa kerran niin, että hiiri lupasi tehdä kissalle takin. Hiiri otti kissasta mitat, leikkasi kankaan ja lupasi, että takki olisi valmis viikon kuluttua. Määräaikaan asteli kissa hiiren tupaan ja kyseli takkiaan.

- Ei tästä takkia tullut, pahoitteli hiiri, mutta ehätti jatkamaan, että hyvät housut tästä saisi.

- No tee housut sitten, tuumasi kissa, ja lupasi tulla viikon päästä housujaan hakemaan.

Taas asteli kissa hiiren tupaan housunhakuun. Hiiri pahoitteli jälleen:

- Ei tästä housuja tullut.

- No mitä siitä voisi tulla? uteli kissa.

- Komea liivi tulisi, ehdotti hiiri, ja kissa tyytyi tähän.

Viikon päästä kissa tuli liiviä noutamaan, mutta hiirellä oli taas huonoja uutisia:

- Ei tullut liiviä, mutta miten olisi kintaat?

Kintaiden jälkeen oli tuluskukkaron vuoro, mutta sitten kissa päättikin hiiren räätälinuran syömällä tämän suihinsa.

Ei tullut tautivapaata tammikuuta eikä kevättä, ei myöskään kesää. En kuitenkaan aio syödä ullaa enkä muuta hoitotiimiä, heidän räätälintaitonsa ovat huippuluokkaa. Tämä minun kankaani vaan on niin liukasta sorttia, ettei siitä tahdo saada lopullista otetta.

Uutiset olivat kuitenkin myös sangen rohkaisevia. Maksan pesäke on kadonnut hus pois! Se mikä vielä maaliskuussa siellä näkyi, oli ehkä aktiivista tai ehkä ei, mutta siitä ei näkynyt enää jälkeäkään. Muuallakin näytti puhtaalta, paitsi oikealla pikkulantiossa, hyvin syvällä, jossakin lonkkaluun korkeudella piileskeli pieni kuuden millimetrin kokoinen rusina, joka näytti imevän itseensä radioaktiivista merkkiainetta.

Näytti, ehkä,mahdollisesti, korosti ylilääkäri-ulla päivi-hoitajan välityksellä. Rusina lienee maannut piilossaan koko ajan, mutta vasta tarkimmat mahdolliset tutkimukset paljastivat sen. Kauan oli ulla miettinyt hoitojen jatkamista, mutta päätti pelata varman päälle.

- Miten on tiina, jaksatko vielä kolme hoitoa? kysyi päivi puhelimessa.

Kävin keskustelua kukkapenkissämme, puutarhahanskat ja lapio maassa, mullalla kuorrutettuna ja hikisenä. Neljän viikon hoitotauko on tehnyt tehtävänsä, taas jaksaa. Jaksaa kitkeä, istuttaa, leipoa ja säilöä. Jaksaa myös mennä hoitoon, ja jaksaa mennä sinne vielä luottavaisin mielin. Kyllä tästä vielä kukkaro tulee, ellei ihan tyylikkäät hanskatkin!

kesänaloituspirskeet

2011-06-14T00:31:00.000+03:00

Kesäloman avajaiset piti olla rehvakkaat: ensimmäisenä kesälomapäivänä oli tarkoitukseni astella tutulle osastolle, tuttuun toimenpidehuoneeseen, riisua housut ja asettua katetroitavaksi. Hih hei! Partyt olisivat jatkuneet isotooppiosastolla fluorodeoksiglukoosin vauhdittamana ja huipentuneet eteläisen röntgenin härveleihin. Neljän tunnin juhlinnan jälkeen valkoinen talo piti jäämän unohduksiin kokonaiseksi viikoksi. Tulossa oli paljon mukavampaa, kuten ne perinteisemmät kesänaloituspirskeet kakun ja kynttilöiden kera.

Arvasin heti, ettei puhelinsoitto varhain maanantaiaamuna tiennyt hyvää . Pet-tietokonetomografiatutkimuksessa varjoaineena käytettävä fluorodeoksiglukoosin, tuttavallisemmin 18F-FDGn tuotannossa oli vaikeuksia, oli ollut jo edelliselläkin viikolla, eikä tutkimuksia pystyttäisi tekemään. Ei minun, mutta ei kenenkään muunkaan koko suomessa, vaikkei tuo tieto yhtään lohduttanutkaan. Ohjeeksi sain odotella uutta kutsua, joka voisi tulla koska tahansa. Siis koska tahansa. Ja täällä on tosiaan paljon näitä peruutettuja aikoja, että voi tämä mennä pitkällekin tämä tutkimus..

Tässä vaiheessa olin kumittanut mielessäni jo tiistain synttärikutsut ja kahvitreffit, ja pohdin jo viikonloppureissun peruuttamista, kun terästäydyin. Vaikka vakava sairaus asettaa reunaehtoja, ei se saa määrätä koko elämää. Pidennetystä viikonloppureissusta, kaksin parhaassa seurassa, pidettäisiin kiinni. Kerroin puhelimessa hoitajalle, aivan kuin olisin sopinut lounastapaamisesta, etten valitettavasti olisi saapuvilla torstaina enkä perjantaina, mutta heti alkuviikosta sopisi kyllä mainiosti. Siis jos ei nyt sitten jo huomenna..? Sitten muistin ne lukuisat muut tutkimukseen jonottajat, ja päätin käyttää vielä myötätuntokortin. "Tällä viikolla ja ensi viikon alussa minulla olisi lapsille hoitaja tutkimuksen ajaksi..".

Myönnetään, että ärsytti. Me perheenäidithän emme muutoksista tykkää, eikä tämä muutos vaikuttaisi vain yhteen päivään, vaan tutkimuksen siirtyminen tietäisi seuraavan mahdollisen hoidon siirtymistä. Ja sitä seuraavan hoidon. Hataraakin hatarammat kesälomakaavailut pitäisi laittaa uusiksi, mikä harmitti, samoin kuin ajatus hoidon viivästymisestä.

Seuraavana päivänä kasasin sängylle matkavaatteita. Shortsit, t-paitoja, hellemekko.. Pärnussakin olisi lämmintä, joskaan ei aivan yhtä tukalaa kuin kotipuoleen oli luvassa. Päivä puhelinsoitosta, enkä ollut enää lainkaan harmissani. Sairaalasta ei ollut kuulunut mitään, joten tutkimusta ei ehdittäisi tehdä ennen reissuun lähtöä, mikä tarkoitti, ettei ollut mitään tutkimustuloksiakaan. Tulosten pohtimisen ja alitajuisen jännittämisen sijasta saisin keskittyä etsimään edullisia putiikkeja ja maukkaimpia leivoksia.

Niitähän löytyi, sekä että, ja paljon muutakin mukavaa nähtävää ja koettavaa. Parissa päivässä pyöräilimme takapuolemme puuduksiin, ihastelimme pikkukaupungin idylliä (ja hintoja!) ja nautimme kesästä. Täydellinen kesänaloitus! Ja täydellinen ajoitus.

Kun sunnuntaina illansuussa suuntasimme pääkaupungin kautta kotiin, saapuivat työvuorolaiset helsinkiläiseen laboratorioon, jossa laitteet vihdoin toimivat. Aamuyön tunteina valmistui voimakkaasti radioaktiivinen varjoaine 18F-FDG, joka huolellisesti pakattuna lensi perässämme pohjoiseen. Muutamaa tuntia myöhemmin ruiskutettiin tuota varjoainetta suoneeni tarkkaan laskettu annos, ja tunnin kuluttua tästä makoilin tutkimusalustalla kädet ylhäällä, täysin liikkumatta.

Puoli tuntia viipalekuvia, joista tulevaisuus on taas kiinni. Onko maksan pesäke pienentynyt, ennallaan, levinnyt, aktiivinen vai sammunut? Kumma kyllä, tilanne ei jaksa huolettaa. Onnistuneen reissun jälkeen ja fluorodeoksiglukoosin avittamana keskityn nyt vain säteilemään. Ei ollenkaan vaikeaa.

armollisesti jymäytetty

2011-06-04T01:06:00.000+03:00

Teimme oppilaiden kanssa perinteisen kevätretken open pihalle. Kokonaisedullinen luokkaretkemme sisälsi trampoliinitemppuja, pallopelejä ja naruhyppelyä, jotka vaihtuivat sadekuuron yllättäessä lautapeleihin saunamökissämme. Vähästä ne ovat lapset onnellisia.

Hakiessani sisältä keittiöstä evästä retkeilijöille, kiinnittyi huomioni ylösnostettuihin sälekaihtimiin. Ne olivat kyllä taatusti alhaalla, kun lähdin aamulla töihin. Ja hei, keittiön ikkunalla olivat santpaulia ja karpaattien kello vaihtaneet paikkaa, pöytä oli muuttanut puoli metriä pohjoiseen, ompelukone seisoi keittiön lattialla ja porrasjakkara eteisessä. "Minun tuolillani on kyllä nyt istunut joku", tuumasi äitikarhu kuin paraskin sherlock, ja antoi pienten aivojensa raksuttaa.

Jäätelötuutin ja parin neuvoa antavan keksin jälkeen alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Maisema tuvan ikkunoista oli selvästi kirkastunut, pihan vehreys suorastaan hyökkäsi sisään. Lisäksi miehenpuoli oli aamulla kysellyt ikkunan avaajaa (teki muuten tiukkaa olla kysymättä, mitä HÄN aikoo sillä tehdä:). Kyllä se vaan niin täytyi olla... enkä malttanut pitää iloa itselläni, vaan supatin päätelmäni kollegalle opettajainkokouksen alkajaisiksi kahvijonossa:
"Se oli kuule mies tainnut tilata taloomme ikkunanpesijät, minulle yllätyksenä".
Työtoveri kehui miehenpuolta kovin ajattelevaiseksi ja jaksoi hämmästellä yllätystä. Jatkoin vielä, että jälki oli niin priimaa, ettei ikkunoita olleet käyneet pesemässä mitkään 4h-nuoret, vaan asialla täytyi olla ihan oikea siivousfirma.

Päästiin sitten kokouksessa kahvittelun alkuun ja viimeisen viikon töihin. Opeoppaat sinne, kierrätettävät koulukirjat tänne, muuttolaatikot nimikoitava, stipendiaatit päätetty, kohta lähdetään siivoushommiin mutta sitä ennen vielä yksi asia. Tänä vuonna myös yksi opettaja saisi stipendin. Jep jep. Ajattelin heti, että tämä on opehuoneemme mainiota huumoria. Ehkä tämä oli jokin varjo-pysti vuoden luokanopettajapalkinnolle, jonka perään jaksamme joka vuosi kovaan ääneen haikailla:) Kuuntelin stipendin jakoperusteita, urhea ja reipas opettaja ja mitä vielä, ja ymmärsin pian kolmenkymmenenviiden silmäparin katsovan itseäni. "Sisustipendin" sisältämä lahja oli..mitäpä muutakaan kuin koko talon ikkunoiden pesu.

Mitä ajattelee perheenäiti ensimmäiseksi, kun kuulee taloonsa tehtäneen kahdentoista tunnin siivousurakan? Aivan ensimmäiseksi hän muistelee ankarasti, tuliko sänky sijattua. Huh, sentään. Sitten hän muistaa pesemättömät vessat ja nurkissa haukkuvat villakoirat, mutta tulee sitten järkiinsä. Kuten yksi viledan heiluttaja totesi, ei tällaista olisi voinut tehdä muuta kuin salaa. Minua ei ole koskaan ole jymäytetty näin perusteellisesti ja näin ihanasti. Kun aamuvarhaisella läksin töihin, olivat työtoverit marssineet meille, suihkepullot ja viledat matkassa. Tunti oli menty vapaalla tyylillä, puhdasta tuli ja hauskaakin oli ollut. Että älä siinä yhtään vikise, ilo oli yhtä lailla antajilla.

Joko ymmärrätte, miksi hinguin sairaslomaltani takaisin työhön? Oppilaani kysyivät tänään koululaisjumalanpalveluksen jälkeen, mitä tarkoittaa herran siunauksen sana "armollinen". Ansioton Rakkaus Minun Osakseni = armo, selitin. Hyvää ja pyyteetöntä. Meidän työpaikkamme on mitä suurimmassa määrin armollinen, täynnä arjen enkeleitä. Tällaisessa työpaikassa ei voi kuin viihtyä ja voimaantua.

Vaikka näin loman alkamisen aattona voimat alkavat olla yhtä vähissä kuin pidettävät tunnitkin. Onneksi niitä on jäljellä enää yksi, kesäloma on suvivirren päässä. Tänään jo harjoittelimme, ja huomenna otetaan varmuuden vuoksi uusinta. Kyllä se sitten on kesä. Ainakin loma.
Ja pitkällä loma-to-do -listallani on yksi homma vähemmän:)

vaaleanvihreää

2011-05-23T18:34:00.009+03:00

Saavuin kotiin neljältä ja kasasin keittiön sivupöydälle kaiken syötäväksi kelpaavan: kreikkalaisia lihapullia ja tsatsikia (lauantailta), kylmää kanaa (torstailta), parsaa hollandaise-kastikkeessa (sunnuntailta) sekä salaatin rippeet koottuna kaikilta edellisiltä päiviltä. Tuoreeksi lisukkeeksi tekaisin kasvis(lue herne-maissi-paprika)couscousin ja ei kun bon appetit, seisova pöytä oli katettu. Dexametason pitää huolen siitä, että itselleni maistuu mikä vain, muttei pöydästä kuulunut muitakaan murinoita. Koirakin söi kiitollisena kaiken yli jääneen. Hyvä ruoka parempi mieli, tai oikeastaan ruoka, parempi mieli.

Kun varautuu pahimpaan, voi yllättyä positiivisesti. Pahoinvointivaikutuksistaan tunnettu sisplatiini takasi, että muistin ottaa säännöllisesti kortisoninapit ja muut lääkkeet, mutta ennen hoitoa suoneen saatu aloxi (viiden päivän depot-lääke) piti kuvotuksen kurkussa. Kytrilliäkään ei tarvinnut kyytipojaksi apteekista noutaa, sillä pelkkä resepti sai olon tuntumaan ihan siedettävältä. Ja vaikka viimeistään nyt ymmärsin, miksi joudun käymään välillä ekg:ssä labrareissullani, tuntui väsymys ja voimattomuus pikkujutuilta sen rinnalla, etten vieläkään joutunut halailemaan porsliinia.

Väsy vei kuitenkin sohvalle makoilemaan, ensimmäistä kertaa tautihistoriani aikana. Keskiviikon kuuntelin pesukoneen ohjelmia ja tuulen ulinaa. Tuhatneljäsataa kierrosta, yhdeksänsataa, käsinpesuohjelma, villakehto. Liesituuletin vinkuu, tuulen nopeus kuusi metriä sekunnissa, talon nurkat paukkuvat, pohjoistuulta kymmenen metriä. Makuuhaavoja välttääkseni kävin ripustamassa puolentoista tunnin välein pyykit narulle ja huolehdin samalla reissulla energiansaannista sekä säännöllisistä happohyökkäyksistä: kirsikkatomaatteja, pakastepuolukoita, suolapähkinöitä, sitruunavissyä, hapankorppua, appelsiinimehua ja juhlapöydän konvehteja. Hammaslääkäri-satulla on taas syksyllä sanomista. Ja ihan turha yrittää selitellä hammaskaluston tilaa kuivalla suulla tai sytostaateilla, satulta ei heru syöpä-säälipisteitä.

Torstaina vääntäydyin jo työmaalle, survoin välituntisin salmiakkia suuhuni ja naukkailin salaa työpöydän ylimmän laatikon greippilimsasta hömssyjä. Hömssyjen välillä paukutettiin valssikomppia luokkarummuilla nyt purt-tam-me vir-ta käy kul-jet-ta-maan kaa-koo, se lähti kohotahdilla muistatkos ja alus-ta hei yy-kaa-nyt. Keskusteltiin siitepölystä ja rikosoikeudellisesta vastuusta, suunniteltiin kevätjuhlaa ja visattiin luokan päässälaskumestaruudesta. Taktiikka toimi. Luokan, opehuoneen, monistamon ja varastojen välillä sukkuloidessa ei palitakselit paljon askelta painaneet ja primperanitkin jäivät laukkuun.

Ja laukkuun ne saavat unohtuakin. Seitsemän päivää sytostaateista ja kiirehdin julistamaan tautivapaani alkaneeksi -ihan varmuuden vuoksi, jos sitä ei kestä kuin kesäkuiseen kontrolliin. Verenkuva lienee jo käynyt pohjalukemissa, lenkkikunto alkaa palata ja kortisonivaikutukset hiipua, eli yöunet palailevat -tästä alkaa nousukausi.

Edessä on ainakin kolme viikkoa takuutautivapaata, jonka aikana pitäydyn vaaleanvihreissä ajatuksissa ja alkavan kesän töissä ja tunnelmissa. Kiireen keskellä pysähdyn hienoihin hetkiin, niin äitinä kuin opettajanakin. Herkistelen kulisseissa ja yhdyn suvivirteen, hyvästelen oppilaani haikeana, juhlin tuttuja ylioppilaita ja iloitsen työvuoden päättymisestä kollegoideni kera. Nousen koiran kanssa lehdenlukuun ennen muuta perhettä, nautin päiväkahvini ilman välituntikellon keskeytystä ja pesen vihdoin huushollimme kaksikymmentäneljä ikkunaa.

Tuon kaiken aion tehdä, ja paljon muuta. Vaaleanvihreään tunnelmaan kuuluu sekin, että mieleni ainainen "jos" onkin yhtäkkiä "kun", eikä futuurin käyttö tunnu falskilta. Tuntuu hyvältä. Tuntuu vaaleanvihreältä.

arjen yläpuolella

2011-05-17T20:27:00.008+03:00

Jos aika muutoinkin kulkee nopeaan, niin toukokuussa se suorastaan lentää. Aivan kuten tämä ja parisataa muuta leidiä viime lauantain juoksutapahtumassa (huomaa siivet!). Tai rehellisesti, tällä kertaa reilun seitsemän kilometrin lenkki kulki reipasta kävelyvauhtia, vaikka kunto olisi, ehkäpä ehkä, riittänyt tiukempaankin lentoon, kuten viime vuonna samalla reitillä. Mutta matkaa oli houkuttelevampi taittaa mukavassa seurassa, rauhassa rupatellen kuin sykemittaria vilkuillen ja aikatavoitteeseen tähdäten.

Toukokuun viikonloput ja illat ovat tutusti täynnä. Vappusimat on juotu ja äitienpäivän onnenhetket ovat kauniina muistona, mielessä ja kamerassa. Itsetehdyt kortit on arkistoitu ja kuusivuotiaan käsin pujotellut puuhelmet on otettu käyttöön, ja ensi vuodelle sinisiä hetkiä lupaava kausikortti kaupungin sinfonian konserttisarjaan on visussa tallessa. Mitä ihanaa tulevaisuuden uskoa ihanalta, optimismiin taipuvaiselta mieheltäni.

Kalenteri kertoo olevan vielä kovasti puuhaa ennen kesäkuun neljättä. Reeniä ja ystävyysotteluita, kenraaleja, näytöksiä ja kevätjuhlia, liikutuksen hetkiä katsomossa ja niitä hikisempiä tunnelmia kulisseissa ja auton ratissa. Kun toukokuun yhtälöön lisää vielä open keväthommat ja lapsellisen omakotiasujan haravan- ja luutunheilutustalkoot, voi keskelle kuuta osuvan sytokatkon ottaa rentoutuksen kannalta. Tai katkaisuhoitona, kuten tämänpäiväisen vierustoverin lapsenlapsi mumminsa sytostaattihoitoa nimitti:) Eli valkoisen talon reissu on taas tehty, taas ja toivottavasti viimeistä kertaa.

Kiireestä huolimatta kevät on ihanaa aikaa. Liekö taudin ansiota, mutta meillä syöpäpotilailla on kyky elää arkenakin sen yläpuolella. Ihania ovat juhlahetket, mutta yhtä lailla nautin maanantain matikantunneista, hengentuotteiden lukemisesta tarinavihoista ja pöydälläni kasvavan koepinon lyhentämisestä. "Tempolla tarkoitetaan äänen nopeutta", "jumala loi miehen maasta ja naisen tulen ja veden sekoituksesta" ja jännittää voi englannin testissä kiertää ilmauksella "butterflies in a tummy", eikä ope voi olla hymyilemättä. Luovuus ja yrittämisen meininki jaksaa aina ilahduttaa, hymynaaman tai plussan arvoisesti.

Jopa välituntivalvonnat menevät näin keväisin työnilon puolelle, toisin kuin helmipakkasilla. Jos kevätvillit oppilaat näyttävät pärjäävän suht sulassa sovussa, voi ope nostaa katseen koivun latvaan ja ihailla hentoa viherrystä, joka on ilmaantunut sinne aivan yhtäkkiä. Tai katsetta voi nostaa vielä muutaman asteen ja yrittää bongata kyntämättömille ruokapaikoille suuntaavia hanhi-, joutsen- tai kurkiauroja. Tai reiteillään lentäviä sinivalkoisia tai uutuutena pohjoisen taivaalle ilmaantuneita norjalaisväritteisiä siipipareja. Lakeuden ilmatilassa on keväisin ruuhkaa.

Toisenlaista liitoa seurasimme sunnuntaina kaupungissa tanssin suomenmestaruuskisoissa. Peltonen kannusti parketin laidalla antaumuksella "hyvä kaks-neljä-kuus" ja "hyvä mumma ja paapa", ja hienoa katseltavaa vanhempieni lattarit olivatkin. Ja vauhdikasta. Maallikko ei huomannut rumban rytmin sekoamista, mutta tarkalta tuomaristolta ei mikään jäänyt huomiotta. Takavuosien kultamitalistipari pääsi kuitenkin jatkoon, vakioissa finaaliinkin, mikä on huikea suoritus +45 -vuotiaiden sarjassa. Onnea vielä!

Kultajuhlasta päästiin kuitenkin nauttimaan muutamaa tuntia myöhemmin. Mertarannan lisäksi kisoja selostettiin kotikatsomosta käsin, jossa tungos ja tunnelma nousivat ottelun edetessä kohti huimaa kolmatta erää. Mahtaa leijonistakin kevät olla ihanaa aikaa. Ihanaa, leijonat, ihanaa!

todelliset prinsessat

2011-05-01T16:05:00.006+03:00

Sytovaikutusten hälvettyä hyppäsin autoon ja suuntasin savoon. Pistin arskat silmille, vakionopeudensäätimen huomautusrajalle ja nautin ajosta. Kukaan ei vinkunut cd:stä muumihumppaa, oksentanut koppaansa tai syliinsä, udellut jatkuvasti arvioitua saapumisaikaa tai tapellut takapenkillä -perheenäidin laatuaikaa parhaimmillaan. Laskettelin reittiä 4-88-5 ja ihailin kevään edistymistä etelämmäs mennessä. Kuopiossa kukkivat jo leskenlehdet, ja aristoteleen kantapää ylen ykkösellä osasi kertoa erikoisen kukannimen historiankin ennen kuin saavuin päämäärääni, seitsemänkymmentä kilometriä ja muutamaa harhapolkua myöhemmin.

Kevätfiiliksestä huolimatta en vienyt tuliaiseksi leskenlehtiä, vaan nyt nautittiin vapusta ja vähän kuninkaallisistakin tunnelmista. Kruunut olivat loppuneet kaupasta, mutta aika kivoilta näyttivät vaaleansiniset tiaratkin minun ja ystäväni päässä. Prinsessakakku pistettiin hoitajien pakastimeen odottamaan jatkoja ja parempaa ruokahalua, mutta vaahtokarkkeja ja suklaata toki nautimme kuninkaallisten onnea ihastellessamme. Skoolasimme elämälle ja olimme. Puhuimme, puhuimme ja välillä istuimme hiljaa. Kun on tuntenut toisen kauemmin kuin oman puolisonsa, ymmärtää tunnot ilman sanojakin.

Verisolut tippuivat hitaasti ebban laskimoon. Vertailimme laskimoporttejamme, kortisonin turvottamia kasvojamme, leikkaushaavojamme, kaljujamme, lääkityksiämme ja tautiluokituksiamme, mutta enimmäkseen homma meni naurun puolelle. Hoitajiakin tuntui huvittavan. Kyllä saattohoidossa saa nauraa siinä kuin täysihoidossakin, tai päivähoidossa. Ilo kuuluu elämään, ja sitä iloa on riittänyt. Viivähdimme opiskelijavapussa, jossa esitimme puhallinorkesterissa (nokkahuilukokoonpano) ainoan tuntemamme työväenlaulun "tee työtäs laulellen". Istuimme kitkan rannassa kaveriporukalla kuumana elokuun päivänä, hoidimme vaelluskengän hiertämiä rakkoja jaloissamme ja lauloimme kuoroveisuja. Vietimme uudelleen hääjuhlia, omia ja muiden. Kiitollisina kaikesta.

Historian lisäksi läsnä oli tulevaisuus ja toivo. Ne on annettu myös vakavasti sairaille. Annetut ennusteet ovat vain lukuja, päiviä, joiden yli voi nähdä, ja joiden yli voi puhua. Toivo on niin hyvä matkakumppani, lähes uskon ja rakkauden veroinen. Niistäkään ei puutetta ole, kaksisataa vuotta vanhojen hirsiseinien sisällä, keskellä kauneinta kansallismaisemaa, jonne saavuimme iltamyöhään. Kodinturvajoukot olivat vastassa, syli avoinna ja ruoka valmiina.

Aamulla istuimme keittiön pöydän ääressä, ja silloin huomasin sen. Pihakoivuun oli ilmestynyt hento viherrys. Lupaus kesästä on saatu.

Iloa ja toivoa toukokuuhun, erityisesti sinulle ebbaseni ja ihanille kotijoukoillesi! Kevään viherrystä, kesän lupaukseen luottamista!

lomailua ja Lomailua

2011-04-28T14:39:00.008+03:00

Keskiviikon reissu valkoiseen taloon onnistui pienen douppauksen ansiosta. Piikki neupogenia, ja leukkarit ja neutrofiilit nousivat 20 pykälää, eli vaaditut raja-arvot täyttyivät komeasti. Muutoin keikka ei mennytkään ihan niin kuin strömsössä. Seurassa ja hoidossa ei taaskaan ollut moittimista, tutulla mukavalla jengillä oltiin taasen koolla. Itse asiassa kaikki sujui mukavasti jälkiruokaan saakka.

Karboplatiinin aiheuttamat lievät oireet on tähän asti pystytty pitämään kurissa tuplakortisoneilla, joskin niistä huolimatta olen niiskutellut salaa ja aivastellut peiton suojissa. Edellisen tiputuksen lopuksi ilmaantunut pala kurkkuun antoi kuitenkin varoituksen tulevasta. Kymmenen minuutin tiputuksen jälkeen alkoi naamani helottaa, samoin kaula, vaikka kaukoviisaasti olin laittanut jälleen huivin sen peitoksi. Pirkko ja hilkka olivat kärppänä vuoteeni vierellä, ja tiputus keskeytettiin vastusteluistani huolimatta.

Koska olo helpottui nopeasti, sain suostuteltua hoitajat jatkamaan tippaa, ja parikymmentä minuuttia menikin mukavasti rupatellessa. Sitten rupesivat kutiamaan kämmenet ja kohta koko rouva. Kutisi ja helotti. Siinä vaiheessa kun hengitys muuttui limaiseksi, vatsaa kouristi ja kyökin valkoiseen oksupussiin -tosin onneksi ilman materiaalia, olin jo valmis itsekin myöntämään, että tiputuksen keskeytys oli paikallaan. Kun lääkäri-päiviltä tuli vielä viimeinen sana karboplatiinin lopettamisesta, olin oikeastaan vain helpottunut.

Niin mielelläni olisin halunnut jatkaa samalla, hyvin (ja kauan -peräti 16 ja puoli kertaa) sietämälläni lääkkeellä. Ja harmittaahan sekin, että nyt on yksi ase vähemmän käytössä tähän taisteluun, tähän talvisotaan, joka on muuttumassa jatkosodaksi. Jatkuu jatkuu, vaikka soisi jo loppuvan. Löydänpä silti ensimmäisestä allergiastani niitä hyviäkin puolia: jos jollekin on pakko olla allerginen, niin onneksi se ei ole suklaa. Tai salmiakki, joka taasen maistuu, näin dagen efter. Ensi kerralla saanen karbon sijasta sisplatiinia, jonka kyytipojaksi luvattiin vahvemmat pahoinvointilääkkeet. Tänksis tädit.

Lieneekö reaktion syytä vai yleisen laiskuuden, mutta olo on tänään kohtuu vetämätön. Pihalla on kiva istuskella auringonpaisteessa, katsella pyykin kuivumista narulla ja naapureiden haravointia. Itsestä ei vielä ole moiseen, eikä ole vielä työhönkään, vaikka niin suunnittelin. Pidennetyn pääsiäisloman jälkeen työintoa taas riittäisi, mutta ollaan nyt lomalla.

Niin se loma. Mikä ihana sana. Viikko lapin lumilla, tai niinhän me etukäteen luulimme. Hanget kuitenkin hupenivat kilpaa lomapäivien kanssa, ja lankalauantaina oli jo kannettava välillä suksia vesiesteiden yli ja vedettävä ahkiota kanervikossa. Rinteessäkin piti auringon puolella laskea kiviä väistellen, mutta nämäkös olisivat olleet esteitä lomailolle. Eivät suinkaan. Sinnikkäät laskettelu- ja lautailukoululaisemme (kiitos maukka!) eivät olisi lähteneet rinteestä edes vessatauolle, ja äiteen piti päästä kokeilemaan laina-nanoja moneen kertaan. Ovat muuten omiaan vesihiihtoon, ja merkkikin on kohdillaan, ovathan ne peltoset. Hiihtoretkellemme pääset mukaan alkupuolen kuvien myötä.

Lomafiilis on kumma juttu. Kaikki tsemppaavat, pienintä myöten. Kuusivuotislahjaksi saatu uhma jäi kotiin, eikä solevin mökin lattialla nähty ensimmäisiäkään itkupotkuraivareita. Isommat eivät kertaakaan muistaneet käyttää lempi-ilmauksiaan "vähänkö välii" ja "onko pakko?". Kaikkein isoimmat eivät voineet kadota pyykkivuoren tai sanomalehden taakse, kittilä-lehti ja ruttuinen hymy kun eivät houkutelleet lukemaan:) Eikä nettimaailmaankaan ollut menemistä, kun konetta ei otettu edes matkaan. Viihdykkeeksi riitti yhdessäolo ja rupattelu sekä aina matkassa kulkeva jukeboksi. Joka lauloi dingon tahdissa "levoton tuhkimo tekee itsestään Vampyyrin". Tai herkisteli juha tapion matkassa "anna pois, Pilkuista puolet".

Pilkuilla tai ilman, ihanaa oli. Kun tähän lisätään vielä iltakylät ystävien luona, saunaillat, hyvä ruoka ja parempi mieli, ei lomasta puuttunut mitään. Ei edes pääsiäispupua, joka oli poissaollessamme käynyt munimassa terassillemme juuri oikean määrän suklaayllätyksiä. Niin mukavia nuo puput!

viimeistä päivää

2011-04-17T13:50:00.004+03:00

Kevättä kohti mentäessä tädin tempo on tuttu accelerando. Työtä, taksikuskin hommia ja pelastusarmeijapuuhaa, kestävyyttä vaativaa perusharjoitusta, mutta olen siinä ihan hyvä. Alkuviikosta ehdin kuitenkin jo huokaista, että tässä sitä mennään taas kuin viimeistä päivää.

Tiistai-iltana tuli ystävältä tieto, johon en ollut valmistautunut, johon en ollut halunnut valmistautua. "Leukemia on vahvempi kuin saamani rankat hoidot, eikä lääketieteellä ole enää mitään tehtävissä". Sen sijaan, että ebba-ystäväni olisi pitkän hoitorupeaman ja viikkojen eristysjaksojen jälkeen viety kiireesti kantasolusiirtoon helsinkiin, kuten oli suunniteltu, toivottu ja rukoiltu, matkusti hän sairaalasta kotiin. "Elää viimeistä päivää" sai konkreettisemman merkityksen.

Me ystävät olimme vielä hämmentyneitä ja hiljaisia, mietimme, miten suhtautua tilanteeseen ja mitä sanoa ystävällemme, ja miten kömpelöiltä lohduttaviksi tarkoitetut sanamme mahtaisivatkaan kuulostaa, kun saimme ebbalta jo viestin kotoa. Vapaasti lainaten: "Tilanne on nyt tämä, vaikka muuta toivoimme -tai oikeastaan rankat hoidot pistivät toivomaan jo tätäkin vaihtoehtoa. Nyt iloitaan hyvistä hetkistä oman kullan kainalossa ja nautitaan eloiloista ja elinpäivistä niin kauan, kun niitä riittää."

Live-elämän sanansaattajan kirje oli myös täynnä vahvaa sanomaa ja luottamusta siihen, että kaikki on kuitenkin korkeammassa kädessä, eikä elämä pääty kuolemaan. Jos ei tule kesää, tulee ikuinen kesä. Nieleskelin ja luin rivit moneen kertaan.

".. Ja vaikka kesää emme näkisikään, voisivat nämä jäljellä olevat päivät olla onnellisia ja niiden päättyessäkin tietäisimme tapaavamme vielä kerran."

Viestit kertovat, että viimeistä päivää eletään aivan toisin kuin sananparressa. Elämä on vahvasti vivace ja con amore, poco a poco myös ritardando. Tilapäivitykset kertovat päivähetkestä pihakeinussa, äidin tekemistä herkuista ja miehen hellittelyistä, ja me ystävät painamme tykkää, TYKKÄÄ. Elämme vahvasti mukana. Arvaapa ebba, paljonko olet ajatuksissamme! Viestit kulkevat, ja pääsiäisreissun jälkeen kuljen minäkin, jos vaan vielä jaksatte vieraita.

Ihmeeseenkin on lupa uskoa. Pikkuvirpojat kiertelivät tänään kujallamme oksia heilutellen ja terveyttä toivotellen. Meidän noitamme virpoo niin, että kuuluu savonmaallekin ja koko suomeen.

Tuoreeks terveeks!

tutun myrkyn lykkäs

2011-04-05T13:22:00.005+03:00

Maanantainen työpäivä meni kuten työpäivät koulussa tapaavat mennä: täysin toisessa todellisuudessa. Opettajaa ei työpäivän aikana ehdi vaivaamaan syöpä saati pienemmät murheet, mutta koulun päätteeksi asettamani puhelimen hälytys "soita gyn.pkl" oli täysin turha. Ei ollut päässyt soitto unohtumaan, ei. Langan toisessa päässä piti oleman tietoa tulevaisuudestani, lyhyemmällä ja pitemmällä aikaperspektiivillä.

Tulevaisuusvisiot välitti päivi, yhtä empaattisesti kuin aina ennenkin.

- Ylilääkäri on katsonut sinun kuvasi, ja hänen mukaansa maksan muutos ei ole pienentynyt viime kuvista ollenkaan. Toisaalta ei ole kasvuakaan, eikä uutta levinneisyyttä. Nyt on ajateltu kolmen hoidon sarjaa vielä samalla yhdistelmällä, ja sen jälkeen tehtäisiin pet-aineenvaihduntatutkimus, jossa nähtäisiin kasvaimen tila paremmin. Miltäs tällainen suunnitelma kuulostaa?

Alku ei taaskaan kuulostanut hyvältä, mutta jätin mielipiteeni lausumatta, sillä jatkoselitys sentään tarjosi toivonpoikasta. Tuttua vitsiä mukaillen tässä oli nyt kaksi mahdollisuutta: lääke on tehonnut, mutta jäljelle on jäänyt kuollutta solukkoa, se kuuluisat 12mm. Hyvä jos on tehonnut, mutta jos ei ole tehonnut, on kaksi vaihtoehtoa: lääkkeen teho on hiipumassa tai on lakannut kokonaan. Hyvä, jos on vasta hiipumassa, mutta jos on jo hiipunut, on taas kaksi vaihtoehtoa: uusi kemikaaliyhdistelmä tai... En tiedä. Toivottavasti jotain. Tuo vitsihän päätyy lopulta selluksi ja sitä kautta vessapaperiksi, jolloin elämän todetaan menneen päin peetä:)

Huristeltuani neljäkymmentä kilometriä labraan ja takas, noudettuani peltsin päiväkodista, soitettuani mehiläisen ajanvaraukseen, keitettyäni ja tarjoiltuani sopan perheelle, ajeltuani toiset neljäkymmentä kilometriä lastenlääkärille ja apteekin kautta takas, alkoi uusi hoitosuunnitelma kuulostaa jo aivan hyvältä. Toukokuun puolen välin tietämille mentäisiin tutuilla kemikaaleilla, jotka tiedän sietäväni hyvin, ja joilla suurella todennäköisyydellä on vielä tehoa jäljellä. Ja vielä mahdollisuus, että tilanne olisi jo nyt tautivapaa. Miksi en tarttuisi toivoon, kun sitä ylilääkärin toimesta minulle tyrkytetään? Ulla toivoa mulle tyrkyttää, hän aikoo pattini myrkyttää..

Tiistain olen yrittänyt tyrkyttää itseäni myrkytettäväksi. Labrat ovat ilman douppausta kunnossa, mutta anniskelupaikka on buukattu viimeistä pöytää myöten täyteen koko viikoksi, eikä kanta-asiakaskortillakaan pääse jonon ohi. Kutsua odotellessa nautimme keuhko- ja korvatautisen peltsin kanssa kevään lämmittävistä säteistä ja suklaamunkeista. Ja kuuntelemme terassille kantautuvaa koulun kellon soittoa vailla kiireen häivää. Joku muu lähtee tunnin pitoon:)

*** muoksis: Kantaravintolastani vapautui kuin vapautuikin pöytä jo huomiseksi, hovimestari soitti. Jee jee. Oikeesti***

juoste(n kustu)

2011-04-01T18:26:00.022+03:00

Annoin sairaalabyrokratialle tasan vuorokauden aikaa, mutta iltapäivällä oli jo aivan pakko etsiä puhelimen osoitekirjasta "gyn.pkl" ja painaa vihreää luuria. Kuten arvelin, ei lääkäri ollut ehtinyt edes vilaista saapuneita lausuntoja, mutta liisa-hoitaja lupasi yrittää tunkea paperini jonnekin väliin. Tai ei jonnekin, vai joidenkin, ehkä sirkan ja leenan tai ritvan ja rauhan väliin -kaikkien meidän asiahan on tärkeä. Tarkoituksena ei ollut etuilla, mutta laskeskelin seuraavan mahdollisen hoidon sattuvan jo tiistaille, ja sitä ennen pitäisi tutkia ja doupata verikin kuntoon.

Liisa soitti takaisin kun kävelimme peltsin kanssa päiväkodin pihalta autoa kohti. Aloitus sai mieleni hyräilemään hautajaisvirsiä. Oi herra jos mä matkamies maan.. - Tässä tarvitaan nyt isomman lääkärikollegion päätöksiä. Maanantaina ylilääkäri ja muut osaston onkologit ovat paikalla ja he perehtyvät sinun tapaukseesi yhdessä. Marja-lääkäri ei nyt ruvennut ottamaan kantaa hoitojen jatkumiseen tai lääkityksen muuttamiseen.

Ookoo. Avasin päiväkodin portin ja rupesin tyynesti nyhtämään liisalta yksityiskohtia radiologin lausunnosta samalla, kun näytin peltsille kansainvälisiä käsimerkkejä: shh, äiti puhuu puhelimessa, tuolla on meidän auto, laita itse turvavyö kiinni.

Liisalla ei ollut onneksi kiire, vaan hän luki koko lausunnon, joka päättyi huojentaviin sanoihin "ei progressiota". Sisäelimet siistit ja tarkkarajaiset, ei nestettä pleurassa tahi vatsaontelossa, imusolmukkeet osin suurentuneita mutta normaalin näköisiä. Missään muualla ei nähdä tautia, mutta maksassa, tutulla tontilla pallean vieressä havaittavissa edelleen harventuma, "heikko juoste", kooltaan n. 12 mm. Sinne juosteeseen taisi täydellinen tautivapaus hukkua, mutta matkamiehen matka sentään jatkuu, ja täysillä mennään. Vessaan, sillä huojennuksesta olin pissata housuun.

- Ihan hyvä tuloshan tämä on, vai mitä? uteli liisa vielä ystävällisesti, ja lupasi henkilökohtaisesti esittää maanantaiaamuna paperit ullalle ja huolehtia mahdolliseen hoitoon liittyvät valmistelut, labrojen tilaukset ja sen sellaiset. Hyvä tulos, kyllä vain. Ankaran aloituksen jälkeen kerrotut huojentavat yksityiskohdat saivat tilanteen kuulostamaan lähes tautivapaalta. "Ei progressiota" oli kuin synninpäästö, vaikka toisaalta progressiota ei ollut juuri tapahtunut toivottuunkaan suuntaan.

Ei tullut pääpalkintoa, mutta kyllä tällä tulokselle päästiin vahvasti mitaleille. Mitalin sijaan sain mieheltä kukkakimpun, ja juhlaruuaksi tekaisin pellillisen pizzaa, jonka me aikuiset huuhdoimme alas lasillisella olvin leikki-skumppaa -oikea odottakoon sitä lumivalkeaa, jota vielä jaksan toivoa. Mitalijuhlat jatkuvat näköjään keittiön pöydän ääressä lastenlaulujen ja peltsi-äiti -piirustuskilpailun merkeissä, ja huipentuvat kahdeksalta kotisohvalle hauskoihin kotivideoihin. Huipentumaan on odotettavissa yleisöä myös yläkerrasta, eli koko perhe on koolla.

Ihanaa, vaikkei tautivapaata. Maanantaihin ei ole mitään kiirettä.

kunnes toisin todistetaan

2011-03-31T23:05:00.004+03:00

Vietin keskiviikkoista uskonpäiväniltaa siemailemalla colonsteriliä ja tekemällä äkkilähtöjä vessaan. Litra tunnissa vauhdilla sain istuskella pitkiä aikoja tyhjän päällä, ja siinä istuskellessa oli aikaa pohdiskella päivän teemaa. Usko alkaa olla koetuksella. Edelleen uskon demokratiaan, oikeuden voittoon, ihmiseen ja ihmisen poikaankin, mutta usko tautivapaaseen kevääseen on ollut lujilla viime päivinä.

Pelkkä kevääseenkin uskominen on vaikeaa metristen hankien keskellä, ja usko tautivapaaseen on hiipunut kontrollitutkimusten lähestyessä -pessimistihän ei pety. Yhdeksännen ja tällä erää viimeiseksi suunnitellun sytostaattihoidon jälkeen, tietokonekuvauksia odotellessa, ovat ePäpesäkkeet ruvenneet vaivaamaan, ja käsi hakeutuu milloin mitäkin pattia palpoimaan. Tuntemuksia on vuoroin maksassa, keuhkoissa ja suolistossa, ja ovat ne sitten ePäpesäkkeitä tai näiden lihallisia serkkuja etäpesäkkeitä, vaivaavat ne lähinnä mieltä, kipuja ei ole. Tuntemuksille löytyy myös aivan fiksunkin kuuloisia selityksiä, kuten kiinnikkeet tai sädehoidon jälkitila, mutta valitettuani vaivojani ääneen sain tingattua lääkäriltä normiultran tilalle tarkemmat kuvaukset.

Siksi siis kahdenkymmenenkahden tunnin paasto ja sitruscoctailit, jotka vielä vuorokausi nauttimisen jälkeen juoksuttavat vessaan. Kuvat on kuitenkin onnellisesti otettu, ehkä ne on myös tulkittu ja lausuttu, ehkä ne lepäävät onkologini pöydällä odottamassa päätöksiä. Päätin antaa niiden levätä siellä rauhassa, karistin tulevat mielestäni ja otin keväisestä iltapäivästä kaiken irti.

Sairaalasta lähtiessä aurinko paistoi täydeltä terältä, asteet olivat plussan puolella ja linnut lauloivat läkähtyäkseen. Iltapäiväaurinko paistoi kahvilan ikkunasta, kun lusikoimme ystävän kanssa leivoksiamme. Ja vielä vaan aurinko jaksoi paistaa muutamaa tuntia myöhemmin astuessamme rouvaseurassa elokuvateatterista ulos. Hyvä poika -elokuvan analyysi jatkui kreikkalaisen ruuan ääressä, ja maailmasta tuli taas piirun verran parempi paikka.

Jos tautivapaani jää tällä erää tähän keväiseen irmelinpäivän iltapäivään, niin ainakin olen nauttinut jokaisesta hetkestä (ja suupalasta). Ja vielä aion viettää tautivapaan yön, ehkä päivän, kukaties viikonlopunkin. Olen totisesti tautivapaa kunnes toisin todistetaan!

näillä muistoilla

2011-03-21T21:23:00.015+02:00

Satuimme sirkan kanssa naapureiksi, kuten niin monesti ennenkin. Minä olin aamun ensimmäisenä potilaana levittänyt tavarani neloseen, kantapöytääni, ja sirkka valitsi viitosen vierestäni, hoitajia vastapäätä. Katseltiin tyhjiä tippatelineitä ja pedattuja sänkyjä, ja kerrattiin vanha vitsi, että kaikki muut ovat parantuneet ja vain meillä on enää syöpä. Naurettiin päälle, mutta vähän ja vaisusti, sillä sirkkaa rupesi yskittämään.

Kanssasisareni, tuo ylväs ja ryhdikäs nainen, joka kantaa kauniisti niin nahkaisen käsveskansa kuin nailonkiharansakin, on upea pakkaus. Sirkan kanssa jutustelu on diskuteerausta ja mietiskely funtsaamista, mutta turhia ei sirkka funtsaile, sillä vastaus kaikkeen on "totta helkutissa". Totta helkutissa mää hiihdän tänä talvena, pulinat pois etten vesijuoksuun voisi mennä ja eikö se ny oo selvä se loma että pääsen mökkiä laittamaan kesäteloille. Sirkan kanssa olemme päättäneet, ettei periksi anneta, ja näissä helkutin hoidoissakin käydään vielä kahdeksankymppisinä, jos emme siis sitä ennen koe ihmeparantumista. Niinkin kunnioitettaville kymmenille sirkalla on tosin matkaa vain jokunen vuosi, mutta yhteinen huumori, diagnoosi ja sisun määrä kompensoivat ikäeroa. Met vain tulemme juttuun.

Asiaan päästiin, kun salkkareissa tuli kohta, jonka sirkka oli nähnyt aiemmin kotitv:stä. Ismon ja elsan (tuulan ja paavon?, heikin ja kaijan? no, ainakin miehen ja naisen) keskustellessa kiihkeästi(lapsesta?, toisesta naisesta?) keskityin poimimaan kantapään silmukoita, mutta lopetin työn kuullessani varovaisen yskähdyksen vieruspetiltä. Sirkalla oli asiaa. Olin nähnyt kumartuneen ryhdin ja varovaisen istahtamisen vuoteen laidalle, ja tiesin saavani selityksen.

- Siellä on askitesta, siitä tämä turvotus ja hengästyminen. Himskatti sentään. Ja syöpäarvo on tuplaantunut, eilen soittivat. Kyllä se oli taas kova juttu koko meidän jengille. Kun meillä oli niin ihana yhteinen mökkiloma tyttären perheen kanssa, ja nyt sitten tämmönen uutinen. Ei auta muu kun pistää taas nokka nousuun ja uudella tsempillä etiäpäin.

Kuukautta aiemmin olimme yhdessä laskeskelleet seuraavan hoidon osuvan talvilomalle, ja sirkka päätti anoa lykkäystä. Minä kannustin vieressä, kyllä me tänne aina keretään, nautitaan nyt elämästä. Sirkka sai lykkäyksensä ja minulle annettiin sama määräys: lentokentille ja koneisiin ei kannattanut lähteä testaamaan vastustuskykyä hoidon jälkeisenä päivänä. Sehän sopi. Viikko ylimääräistä hoitojen välissä ei merkitse mitään, niinhän sitä sanotaan. Viikko ylimääräistä ei toivottavasti merkitse mitään. Voiko viikon hoitotauko olla merkittävä? Eihän viikon hoitotauko ole merkittävä? Eihän?

Arvasin, mitä sirkka mietti, mutta pyörittelin päätäni. Ehei. Lääketieteestä en tiedä, mutta joskus viikko vain on ihan muulla tavoin merkittävä. Tähtihetket, onnenretket, me olemme ansainneet ne. Viikon muistoilla me taas jaksamme etiäpäin, kohti sitä kahdeksankymmenvuotispäivää. Tsemppiä sirkka!

muutamia tähtihetkiä viikkoni varrelta, yhdessä lauletuin sanoin

taas on aika auringon

-kevätauringon ensimmäisiä lämpimiä

säteitä grazin torilla

On elämä kaunista ollut niin

kuin kudottu lankoihin kultaisiin..

- syntymäpäiväsankaritar lähdössä

matkalle, sateenkaaren päähän

Sateenkaaren päässä:

.. mutta jos sä matkallasi

löydät hyvän ystävän,

löytänyt oot silloin

aarrettakin enemmän.

kun on oikein pieni,
voi nukkua orvokin lehden alla

-tai tädin käsivarsilla, kuten
keisarinna ja kummipoika

Tämä elomme riemu ja rikkaus

sekä rinnassa riehuva rakkaus..

-elon väliaikaisuudesta ei välitetty

itävaltalaisella viinitilalla, sillä

päivääkään ei vaihdettaisi pois

Wenn man sehr klein ist
kann man auf einer Vogelfeder fliegen
- siunattua ja riemullista elämänlentoa,
pieni keisarinna!

varaosaelämää

2011-03-04T20:55:00.004+02:00

Lähes kolme viikkoa hoidosta ja olen taas ihan tavis. Supervoimani ovat kadonneet kortisonivaikutusten hiipumisen myötä, ja tehotytön tilalla on peruspohjalainen perheenemäntä, joka haluaisi aamuisin nukkua vielä viisi minuuttia. Ja jota välillä väsyttää ja piskin pissilenkille lähtiessä laiskottaa.

Muutoin olo on mainio, kuten tässä vaiheessa sykliä kuuluukin. Hoidosta ei muistuta enää kuin tunnottomat jalat ja nenästä aamuisin tippaseva veri. Tuntopuutoksia en enää edes huomaa, ja nenäverenvuotokin on vain esteettinen ongelma, lähinnä itselleni. Kun aamuisin katson peilistä kaljua ja rinnatonta muukalaista, jolla on kortisonin leventämät leukaperät ja saman lääkkeen aikaansaamia finnejä siellä täällä, voin vain todeta, ettei naispaholaiselta puuttunutkaan enää kuin punainen pukinsorkka nenän alta.

Koira saa tyytyä naispaholaisen seuraan varhaisella lenkillämme, mutta ennen aamupalaa olen jo edustuskunnossa. Varaosat ovat paikoillaan, pahimpiin koloihin on taputeltu pakkelia ja kulmakarvatkin on nypitty -ei kun piirretty. Kaksi kauniisti kaartuvaa linnunsiipeä, ei mitään suttuisia siittiöitä, kuten kampaajani opasti. Välillä siivet ovat lempeät, välillä vähän tuimemmat, piirtäjän fiiliksen mukaan, ja niillä fiiliksillä mennään sitten koko päivä -paitsi jos käy niin kuin on käynyt, että hikinoro tai käsi pyyhkäisee kajalit kadoksiin. Koska minulla ei tietenkään ole meikkikynää matkassa, voi uudet siivet piirtää vaikka sakuralla. Täydestä menee.

Varaosaelämä on oikeastaan ratkiriemukasta. Jos kahvilassa sattuu riisumaan takin ja hanskojen lisäksi myös peruukin naulaan, voi sen ottaa elämää rikastuttavana ja riemastuttavana kokemuksena. Yhtä riemastuttavaa on huomata kesken lattian luuttuamisen, että oikea rinta on tipahtanut lattialle ja koira tutkailee sitä kiinnostuneena. Hauskuutta voi hakea (ainakin jälkikäteen) myös proteesin perässä sukeltelusta hotellin uima-altaassa. Hauskaa, riemullista ja rikasta, sitä tämä elämä on, varaosilla tai alkuperäisillä. Sytostaateilla, muilla myrkyillä tai luomuna. Sivuvaikutuksilla tai ilman.

Moni on kysellyt, odotanko jo kovasti hoitojen loppumista. Että joko tämä sytoelämä kyllästyttää? Tautivapaan kevään pitäisi olla yhden hoidon päässä, mutta vasta maaliskuun viimeisen päivän tietokonetomografian jälkeen tiedetään paremmin. Tottahan toivon, enemmän kuin mitään, että tauti olisi tällä erää selätetty, mutta luvassa on korkeintaan hoitotauko, ei hoitojen loppuminen. Jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, lienee taas luvassa suonensisäisiä ystäviä, ehkä jotain muutakin hoitoa.

Siksi varaosaelämä on oikeastaan ratkiriemukasta. Siksi sytoelämä on rikasta. Siksi sivuvaikutukset ovat vain pieni hinta siitä, että saan lisäaikaa. Lisää arkea, arkea ja välillä juhlaa, ja näin hiihtoloman kynnyksellä juuri sitä juhlaa. Perheen omat tähtihetket ja pikkuretket ovat juhlaa parhaimmillaan, ja juhlaa on luvassa myös keisarinnan hovissa, puolen suvun voimin.
Tähtihetkiä meille kaikille!

pukkaa kiirettä ja uutta tukkaa

2011-02-22T21:23:00.004+02:00

Pakkanen on koetellut viime aikoina kansaa, ja on se koetellut kansankynttilääkin. Joka kuitenkin kutsumuksensa tuntien potkuttelee työpaikalleen joka aamu, villahuiviin kääriytyneenä ja lasit huurussa. Potkuttelee urhoollisesti, kaurapuuron voimalla, vaikka moottori on nihkeä ja näkyvyys heikko. Vaikka koneesta valuu norona öljyä, pääsee potkuttelija aina maaliinsa, ottaa höyryävän teemukin käteensä, aukaisee päiväkirjansa ja kiitollinen saadessaan aloittaa työpäivän.

Kutsumusta ja työniloa testataan uudelleen päivän välituntivalvonnoissa. Pakkasta on kuitenkin jo kymmenen astetta vähemmän, aurinko paistaa ja pikkuapinat ovat kiltisti häkissään. Vatsassa lämmittää kalapasta ja kirjakauppiaan tarjoama pikkumunkki. Hyvä ruoka ja parempi mieli -voiko sitä työltään oikeastaan enempää edes vaatia?

Tässä vaiheessa sytoilua, kun karboplatiinin etova vaikutus on väistynyt palitakselin aiheuttaman hillittömän ruokahalun tieltä, on pelkkä lounaskin riittävä syy saapua työmaalle. Sytostaattini sisältänevät muun myrkyn lisäksi myös aromivahventeita, sillä kaikki maistuu. Ruoka-ajat pitää katsoa kellosta, sillä muuten söisin jatkuvasti. Minulle maistuisi vesiriisipuuro ja koulunäkkäri, veteen säilötyt tonnikalahiutaleet ja vauvan maissinaksut, puhumattakaan pakastimen aarteista, kuten vuoden vanhoista leivonnaisen rippeistä -säälittävää. Onneksi tiedän ahminnan loppuvan kohta, ja sivuvaikutusten vaikuttavassa luettelossa vuoroon tulevat seuraavaksi tuntopuutokset käsissä ja jaloissa. Ei ollenkaan niin vaarallista.

Vaarallista ei ole myöskään hiuksettomuus, vaikka elämää hankaloittava sivuoire tämäkin on. En ole ehtinyt edes kaivata omaa tukkaa takaisin, sillä pertsa toimii ihan mukavasti ja palvelusaikaakin sillä on vielä jäljellä. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun eräänä aamuna suihkusta tullessa kuivattelin itseäni kylpyhuoneessa ilmanvaihtokanavan alla ja tunsin päänahassani kutitusta. Hei, hiuksenihan hulmusivat tuulessa! Peili vahvisti tuntemukseni oikeaksi, uutta tukkaahan sieltä pukkaa. Tässä vaiheessa voisi mielessä viritä viisivuotiaan peruskysymys, miksi. Miksi nopeasti jakautuvat solut eivät enää tuhoudukaan samoin kuten syksyllä saadessaan saman annoksen, samaa myrkkyä?

Ja nyt tullaan yhteen työnteon parhaista puolista: Yhdeksältä englannin suullinen koe, sitten tunti yhteistä kirjaprojektia ja se tärkein, eli broilerikastike ja riisi. Välituntivalvonta, pari tuntia tuliketun taiteilua ja päivän päätteeksi vielä englannin suullinen koe loppuluokalle ja seuraavan päivän valmistelua. Huh hei. Hiuksille, myrkyille ja resistenteille en ehdi suoda ajatustakaan, saati että ehtisin kirjoittaa niitä googleen. Olen ainoastaan iloinen, että pukkaa uutta tukkaa ja kiirettä:)

tällä viikolla tarjoamme

2011-02-12T19:12:00.006+02:00

Luin päiväkodin seinällä olevasta listasta peltoselle viikon ruokia. Maanantaista perjantaihin tarjolla oli possukastike ja potut, lihaperunasoselaatikko, puuro ja marjasoppa, kalapyörykät sekä lihakeitto, suomalaista perussapuskaa siis.

Ruokalistan alapuolella oli lappu, jossa tarjoiltiin jotain ihan muuta. "Meillä on vesi- ja parvorokkoa", tiedotettiin tarhalaisten vanhemmille. Jep jep, kumpaakaan en tiedä vielä peltosen sairastaneen, joten töihinpaluuni ajoitus kuulosti heti alkuunsa täydelliseltä. Rokkotauteja vielä odotellaan, mutta yksi nuhakuume (oksennuksineen) sekä märkäruveksi äitynyt angiina on huushollissamme hoidettu, ja tänä viikonloppuna kylään tuli perusyrjö. Itse olen välttynyt vielä kaikilta näiltä, vaikka joka laatua on tarjolla työmaallakin.

Tautien sijaan työ on tarjonnut parin viikon aikana itselleni lähinnä virkistystä ja piristystä -kuten kuvan pakollinen ulkoilu perjantaina. Mittari näytti kahtakymmentäneljää pakkasastetta vielä yhdentoista maissa, mutta kuudensadan oppilaan koulussa on käytävä kehnoimmillakin keleillä vähintään kerran päivässä pihalla tunteita viilentelemässä, myös opettajien. Tai ainakin välituntivalvojan:)

Työ on myös terapeuttista. Työpäivän pyörityksessä en muista olevani edes äiti (varaamatta jäävät hammaslääkäriajat esikoiselle ja kuusivuotisneuvola peltsille) saati syöpäpotilas (verikokeita varten piti puhelimeen laittaa kolme hälytystä). Puhumattakaan, että ehtisin seikkailla netissä etsimässä vastauksia päivänpolttaviin kysymyksiin (maksaetäpesäkkeisen syövän uusimmat hoitomuodot tai kotikuntani tarjoamat saattohoitomahdollisuudet).

Vastaanotto on ollut iloisen lämmin niin opettajan- kuin luokkahuoneessakin. Miten maltoinkaan olla puoli vuotta pois? Myös kodeista on tullut tervetulotoivotuksia sekä sähköisesti että kasvotusten, samasta lähikaupasta kun maitoa ostamme ja samoja lenkkipolkuja iltaisin sauvomme. Suhtautuminen sairauteeni on luontevaa ja (kymmenvuotiaan) mutkatonta. Oppilaat olisivat halunneet nähdä kaljuni, mutta kaikki pertsan käyttäjäthän tietävät, että peruukki on hyvä kiinnittää parilla liimatipalla päähän nolojen tilanteiden välttämiseksi.. Ei siis millään onnistunut:)

Ja kiitos kysymästä, hyvin olen jaksanut, mitä nyt perjantaina sammuin saunalyhdyn lailla ennen iltakymmentä ja nukuin kellon ympäri. Mutta nyt tullaankin yhteen työnteon parhaista puolista, eli viikonloppuvapaisiin. On kuulkaas kiva pistää perjantai-iltana pitkäkseen soffalle, kun arkena ei sitä ehdi tekemään.

Paitsi että tulevana arkena ehdin, sillä kolmen viikon hoitoperiodi alkaa olla taas lähtökuopissaan. Kahdeksatta ja tällä erää toivottavasti toiseksi viimeistä kertaa. Verikokeet olivat hoitajan mukaan "juuri siinä kinttaalla", eli maanantaisen ystävänpäivän kunniaksi pääsen tapaamaan sairaalaan ystävistä parhaimpia, niitä suonensisäisiä, ja sen jälkeen soffa vetää taas puoleensa. Vielä on kuitenkin jäljellä tätä ihanaa, ansaittua viikonloppua. Nautitaan tästä!

työtämme ohjaa, meitä älä heitä

2011-01-31T13:36:00.005+02:00

Ajanvaraushoitaja muisti minut näppäiltyään sosiaaliturvatunnukseni koneelle.
- Sinähän olet se tiina-opettaja! Muistatko meidän matin?

Totta minä matin muistin, hellyttävän ilkikurisen katseen ja kekseliään mielen, sekä monta kohtaamista koulun käytävillä. Muistin minä äidinkin, ja muistan ihmetelleeni, kun en ole häntä juuri nähnyt, kotipihallakaan.
- No sinullako on syöpä? Millä mallilla hoidot on tällä hetkellä? kyseli vielä matin äitee, kun varmisteltiin, että ekg-aika oli kummankin ajanvaraussysteemissä samana päivänä.
- Kyllä tässä nyt ihan hyvällä mallilla ja mielellä ollaan, hoitotaukoa pitäisi olla luvassa, selvittelin ja annoin oikein reippaan vaikutelman itsestäni jatkamalla, että yritän tästä taas vähitellen lenkille suoriutua.
- Ne on kuule minullakin lenkit jääneet vähiin, tuumasi matin äitee, ja kertoi sairastuneensa pari vuotta sitten aivoverenvuotoon. Selviytymistä ja kuntoutumista pidettiin ihmeenä, mutta niitäkin tapahtuu.
- Kyllä se jälkensä jättää, tauti kuin tauti. En ole mikään ruudinkeksijä nykyään, mutta kyllä minä tämän työni hoidan ihan siinä kuin ennenkin, summasi tämä sinnikäs kuntoutuja, ja kehotti pitämään lippua korkealla. Lenkillä nähtäisiin.

Siitäkö se ajatus sitten lähti? Vai lähtikö se jo aiemmin? Lähtikö se sinä harmaana aamupäivänä, kun neuloin kohoneuletta ja kuuntelin ykkösen aamun tiedeohjelmaa, jossa vertailtiin inuiittien ja muiden pohjoisen kansojen d-vitamiinin tarvetta? Vai jo edellisellä viikolla, kun aiheena oli kanadan ulkopolitiikan nykylinjaukset? Vai kenties silloin, kun opiskelin carmenin librettoa innokkaan radio-oppaan johdolla (vau, jose onkin itse asiassa carmenia syvempi henkilö, vaikka ooppera onkin tämän mukaan nimetty). Koska lie ajatus tulikaan, mutta vähitellen se kypsyi: tämän sairastelijan on aika palata leipätyönsä ääreen.

Viis etovasta olosta, jos se pysyy lääkkeillä kurissa. Viis jalkojen ja käsien kivuista ja tuntopuutoksista niin kauan, kun ne eivät haittaa luokassa kiertelyä ja pianon soittoa. Viis unettomista öistä ja kortisonituntemuksista, jos vain koen jaksavani tehdä työtä. Viis sytoaivoista ja ajatuksen harhailuista, en edes väitä olleeni joskus ruudinkeksijä. Kyllä minä tämän työni osaan hoitaa siinä kuin ennenkin, ja ennen kaikkea haluan. Ei sairaslomani syyt ole tähänkään asti olleet vain fyysisiä, vaikka diagnoosinumerot niin väittävätkin. Työhön olisi ollut vaikea sitoutua ja keskittyä tilanteessa, jossa tunnelin päässä näkyy vain taivaallista valoa, mutta tammikuun viimeisenä päivänä armon vuonna 2011 tilanne ja mieli on kirkkaampi. Paljon kirkkaampi.

Joten. Huomenna siis jatkamme yhteistä kulkuamme luokkani kanssa, ja heti aamulla etsimme valkeuden teitä. "Jos mikä murhe, meitä täällä kohtaa, voittamaan auta" -nuo topeliaaniset sanat sopivat uuteen alkuumme, ne sanat minä haluan jakaa. Jos vain neljänteen säkeistöön asti pääsen. Nähdään, rakas luokka ja ihanat kollegat! On upeaa saada palata joukkoonne.

kaksi kattausta

2011-01-25T22:19:00.002+02:00

Maanantai-aamuna lompsin gynen avohoitoyksikkö -nimiseen täyden palvelun ravintolaan, varasin tutun pöytäpaikan nro 4 ja tein arvioivan silmäyksen ravintolasaliin. Muu asiakaskunta näytti osittain tutulta, viereisestä looshista löytyi aune, 74 ja vastapäätä lempi, 76 (selvyyden vuoksi mainittakoon, että rouvien kohdalla strategiset numerot eivät olleet suinkaan syntymävuosia). Tarjoilijatkin olivat tuttuja, pirkko oli palannut lomilta ja saanut kaverikseen liisan ja minnan, joten mukavaa ruokaseuraakin oli luvassa. Myöhemmin asiakkaita tuli pari lisää, yllättävän suosittu maanantai tässä anniskelupaikassa.

Homma aloitettiin aperitiiveilla, joiden annettiin nousta päähän ja laskeutua jalkoihin ennen kuin päästiin edes alkupaloihin. Yhdentoista maissa alkupalat tulivat viimein jakelukeittiöstä, ja pitkän kaavan mukainen palitakselin nautiskelu saattoi alkaa. Kolmen tunnin aikana ehdin nautiskella myös puolikkaan jauhemaksapihvin ja kaaliraastetta, sillä alkupala itsessään oli melko mauton ja pliisu, kuten aina.

Kahdelta päästiin itse pääruuan kimppuun, ja edellisistä kerroista viisastuneena tilasin tähän kuuluvan aperitiivin hyvissä ajoin. Tunnin karboplatiiniannos tapaa olla tiukempi pala purtavaksi, joten hyvinvointicoctailin annettiin vaikuttaa muutama minuutti suonissa ennen ruokailua. Ruokailu sujuikin aivan mallikkaasti siihen saakka, kunnes tarjoilivat kuulivat aivasteluni, ja nostivat päätään tiskin takaa. Kiirehdin vastaamaan, ettei tässä mitään, hyvin sujuu, mutta kuten paremmissakin paikoissa, tuli tarjoilija kyselemään, että onko kaikki kunnossa.

Eikä saliemäntä pirkolta jäänyt mikään huomaamatta, vaikka kuinka yritin esittää vesiselvää: asiakkaan nenä oli tukossa, kaula punoitti ja kohta punoittivat posket ja kädetkin -ei kuitenkaan nenä:) Paikalle hälytettiin pääkokki jaana, joka tulikin juoksujalkaa paikalle, stetoskooppi kaulalla heiluen ja kielsi tarjoilun jatkamisen tältä asiakkaalta. Yritin vängätä vielä viimeiset viidesosat pullosta, mutta henkilökunta oli tiukkana. Täällä ei haluttu ruokamyrkytyksillä tappaa potilasta.

Jälkiruuan sain kuitenkin suunnitelmien mukaan, sillä ruokailun keskeyttämisen jälkeen oireet hävisivät kokonaan. Avastin-jälkkäri meni kevyesti alas, suussa maistui enää pääruuan tuhti maku, viipyilevänä ja muovisena. Muut ruokailijat olivat poistuneet jo aikapäiviä sitten, ja valomerkkikin oli annettu, joten laitoin laskun pitkään piikkiini ja jätin juomarahat pöydälle (sinne ne bussirahat taisivat jäädä, kun sain yllättäen taksitarjouksen kaupunkiin). Kiittelin henkilökunnan ja yritin puhua seuraavalle lounaalle tuhdimpia aperitiiveja, jotta saisin jatkaa samalla, tutulla ruokalistalla vielä jäljellä olevat kaksi kertaa. Luultavampaa kuitenkin on, että pääruoka vaihtuu karboplatiinista cisplatiiniin, mikä tarkoittanee enemmän ja vahvempia hyvinvointi-aperitiiveja ja jälkiruokaviinejä.

Kahdeksan tunnin lounaan jälkeen oli aika vaihtaa laadukkaampaan ravintolaan. Kirjaesittelijä oli saapunut kaupunkiin, mikä tarkoittaa paitsi hyödyllistä ammatillista tietoa, myös kulinaristisia nautintoja. Ja niin upposi tähän rouvaan toinenkin kattaus, paljon makoisampi ja paljon paremmassa seurassa. Tarjoilukin pelasi viimeisen päälle, eikä lautasta tultu hakemaan pois kesken ruokailun:) Kiitos ihanan pöytäseurani, oli vatsassani illalla tuntuva polte enemmän naurulihasten kramppausta kuin etovaa oloa. Kyllä näiden maanantaisten kattausten voimin on taas ikää pidennetty!

pikkujoulujen pöytäkirja

2011-01-22T12:35:00.008+02:00

Mamma on palannut pappansa luokse ja muumitalossa tuoksuu taas pulla -vaasan leipureiden esikäsittelemänä ja mamman paistamana, huusholleeraamista riittää muumitalossa ilman pullanpaistoakin. Pyykin, yleisen epäjärjestyksen ja elämänäänet -jos elämänilonkin- tarjoavat hello kitty, blondi ja pelimies, koirusta unohtamatta, sillä työläydessään se pesee joskus villilän pikkuväen 1-3. Pikkupojukin teki tarpeensa sentään vaippaan eikä parketille, eikä aamuviiden herätykseen tarvinnut tädin reagoida millään tavoin.

Tampereen reissulla toteutui kaksi hartaasti odotettua tapahtumaa. Koiramäen serkukset pääsivät junan kyydissä korkean paikan leirille mummolaan, ja mamma pääsi vertaisblogistien pikkujouluihin. Kumpikin tapahtuma onnistui yli odotusten, ikävä ei vaivannut ketään ja villilän residenssiin palattiin kummastakin vasta viimeisellä mahdollisella kyydillä. Mummolareissun tapahtumista kuulee ainakin kahta eri versiota, pikkujouluista versioita on kaksitoista, mutta sihteeri saa päättää, mitä pöytäkirjaan laitetaan:)

Pahanlaatuisen blogikansan hyvänlaatuiset pikkujoulut

paikka: viikinkiravintola harald, tampere

läsnä: sanna, tee, kitsune, betty, pirtsakka, rk, leena, tilu, pikku pirulainen, adelheid, aprillipila ja tiina

1. Laillisuus ja päätösvaltaisuus.

Kokous todettiin kokoon kutsutuksi, laillisuudesta ei ole tietoa eikä väliä. Päätösvaltaisia kuitenkin oltiin. Tai ainakin arvovaltaisia - tällä joukolla on laaja kokemus syöpähoitojen uusimmista linjoista suomenmaan eri sairaanhoitopiireissä.

2. Puheenjohtajan valinta.

Puheenjohtajan valintaa ei tässä porukassa kannattanut suorittaa. Jo parista kokoukseen osallistujasta lähti sen verran ääntä, ettei kokouspaikalle saapujan tarvinnut etsiä oikeaa pöytää. Jos illan aikana suoltunut puhe olisi jaettu puheenvuoroina, istuisimme haraldissa edelleen. Nyt saatiin sentään puhe katkaistua valomerkin jälkeen.

3. Kiitollisuus.

Palattiin edellisen kokouksen kiitollisuus-teemaan. Ärkoo tarkensi olevansa kiitollinen the taudin kautta saamistaan ystävistä, vaikka itse tauti on ihan pissis. Tai tissis. Puheenvuoro sai aikaan huutoäänestyksen ja äänivyöryn uusille ystäville. Nostettiin ihanien ihmisten malja, kippis! Kippistettiin myös vertaisille, joiden kanssa treffaamme verkossa, mutta jotka eivät nyt olleet kanssamme tonttuilemassa.

4. Työ.

Työnteosta todettiin yleisesti, että se on vähän niin kuin avioliitto: "Sinne ne hinkuu ja siellä ne sitten vinkuu". Saikulla olevat haikailevat töihin, ja työssä käyvät kaipaisivat edes hetken huilitaukoa. Osa-aikainen sairasloma, työhönpaluuraha ja työkokeilu kuulostavat tukilisäjenkalta, mutta ovat kokeilemisen arvoisia vaihtoehtoja pitkän sairasloman jälkeen, kun mieli askartelee vielä taudissa ja tuonpuoleisessakin enemmän kuin työssä.

Leena ilahdutti kanssasiskoja laulamalla puolison etsinnästä. "Jos sinä aiot naimisiin, älä sinä tee sitä silimät kii". Todettiin, että sama mikä sopii elämän onnen etsintään, sopii työpaikankin etsintään. Hyvä työpaikka ja työyhteisö voivat olla valtava voimavara kaiken sairastamisen keskellä, mot. Tai sitten ei, tästäkin kuulimme sisarten todistavan.

5. Syövän torjunta.

Vertailtiin kokousedustajien sairastumisprosesseja ja sairastumiseen ehkä, jos ja mahdollisesti vaikuttaneita tekijöitä. Läsnäolijoiden keskuudessa virisi epäilys, että antioksidantteja on tullut nautittua aivan liian vähän. Otettiin hörppy punaviiniä. Pitkitettiin ikää myös nauramalla, kovaa ja paljon.

6. Pikkujoulut.

Syövän sairastaneilla on taviskansaan verrattuna joitakin erivapauksia. Asioita saa tehdä niin kuin parhaaksi näkee, eikä Yleisestä Mielipiteestä tahi Kirjoittamattomista Säännöistä tarvitse välittää. Pikkujouluja voi juhlia yhtä hyvin ennen joulua kuin joulun jälkeenkin, ja aperitiiviksi voi nauttia jälkiruokajuomia. Vegetaristi voi tilata lihaa ja pihvin saa syödä vaikka raakana. Ravintolan kaakaosta saa tehdä minttukaakaon, opm-meiningillä, niin kuin nuorna.

Ja koska oltiin pikkujouluissa, jaettiin ja vaihdettiin lahjoja. Jotka olivat antajiensa lailla täynnä ajatusta ja lämpöä. Kitsunen ansiosta nyt säteilevät hekin, joita ei hoitavan tahon puolesta ole sädetetty. Kiitämme lämpimästi ja muistamme tee, että eräät jäivät vielä kiitollisuuden velkaan.

7. Laulujen aiheet.

Kiellettyjä puheenaiheita ei syöpäkansan keskuudessa ole, joten kokouksen asialistalla voivat hyvinkin olla peräkkäin vuorotteluvapaa ja saattohoito.

Muisteltiin lämpimästi jo edesmenneitä blogisteja, annukkaa, eijaa, tiinulia ja leen@a, ihailtiin heidän voimaansa elää täyttää elämää loppuun saakka ja rohkeuttaan jakaa kipeimmätkin tunnot lukijoiden kanssa. Muistellessa saattoivat silmänurkat kostua, mutta todettiin ystävien esimerkin antavan toivoa ja tuovan tyyneyttä kohdata omia vaikeuksia. Hiljaista hetkeä ei tällä väellä saatu aikaan, eikä ollut tarviskaan. Ystävät elävät mielissämme, vahvasti.

8. Kokouksen päättäminen.

Päätetään kokous hilpeissä tunnelmissa joskus valomerkin jälkeen, viimeisten bussien lähtiessä keskustorilta kohti yöpaikkoja. Seuraava kokous päätettiin pitää roosa-nauha -kävelyn yhteydessä, tarkempi aika ja paikka sovitaan myöhemmin. Jos nyt roosa-nauhaan saakka maltamme odottaa.

Ja virallinen kokouskuva tulee tähän, jos kokousedustajat sanovat hep:)

..puoltoääniä tuli sen verran, että tässähän me säteillään! Muistettiin me syödäkin, vaikka kovin nestemäiseltä näyttää tuo kattaus vielä tässä vaiheessa iltaa.

pohjoisessa

joskus joulun jälkeen

sihteeri tiina

poikaserkut johtaa 4-2

2011-01-17T22:09:00.006+02:00

Villilästä kantautui ensiparkaisu ja kolminkertainen kutsuhuuto:) Poika oli syntynyt, joten ylpeät kuusinkertainen täti ja apuhoitaja pakkasivat laukkunsa ja ottivat äkkilähdön koiramäkeläisten luokse. Ja täällä sitä ollaan, ihanassa vauvantuoksuisessa valtakunnassa pikkuihmettä ja isompia hoivaamassa, tai ainakin hämmentämässä soppaa ihan lahjakkaasti.

Käsissä on vuoroin vauva, kauha, luutu tai kudin, joten tietoliikenneaalloilla on hetken hiljaisempaa. Täti on nyt hiukka busy, ihanaa. Ja terveiset vielä espoon jokipojille ja itävallan keisarinnalle!

hernekeittoa, pannukakkua ja tiukkoja kysymyksiä

2011-01-12T10:51:00.007+02:00

Yritin lanseerata selkäviikkojen käsitettä perheessämme. Että juhla on taas kivempaa kun välillä kärvistelee arkea, tyhjentää pakastinta keittokattilaan ja kaivelee kaapinperältä näkkäripaketin jämät iltapalaksi, eikä osta karkkia, edes suklaata, edes lauantaina. Yleisö oli vähän vaisua. Isommat valittivat, että koulukeittolassa on ainaiset selkäviikot, eikä köyhäily ole oikeasti kivaa, ja heillä on kyllä tilillä rahaa, ei tarvitse säästää. Peltonen ei suostunut edes karkkilakkoon, ja päivälliseksi porisevaa hernekeittoakin hän vierasti. "Äiti, mää kyllä söisin mielummin vuohenjuustotomaattikeittoa". Pahuksen kulinaristit.

Pidin kuitenkin pääni, sillä yritän pitää myös linjani -niin fyysiset kuin kasvatuksellisetkin. Hernekeitto, makkarakeitto, seisoppa, välillä tarjousbroileria tai -jauhelihaa arkisen kekseliäästi, ja säästäväisesti. Ennakkomarkkinoinnista ja vastalauseyrityksistä huolimatta ruoka uppoaa ja maistuu, niin kuin hernekeitto viime sunnuntaina, ja maanantaina ja..

- Ihan hyvää tää on, mutta perjantaina on koulussa hernekeittoa että älä sillon tee, tyytyy esikoinen kommentoimaan.
- Ei oo hyvää, toteaa peltonen, ja kyselee, onko hänenkin "koulussa" perjantaina hernekeittoa. On on.
- Onko pakko syödä lautanen tyhjäksi? jatkaa neiti vielä, vaikka tietää vastauksen.
- Totta kai.

Keskustelun aihe vaihtuu moneen kertaan lennosta syönnin aikana, mutta ruokaan palataan samalla kun vaihdetaan keittolautaset pienempiin jälkiruokaa varten.
- Muumeilla on aina pannukakkua, sää olet äiti kuin muumimamma, ilmoittaa peltonen, ja äidille tulee ihan muumimamma-olo, hykerryttävä onnellisuusaalto, joka ei ole kuuma laisinkaan. - Mutta tee ens kerralla vaan pannukakkua, ei ollenkaan hernekeittoa.
- Muumeilla on kaikki paremmin, sutkauttaa tähän neitonen, ja jatkaa, että kouluun on tullut uusia ompelukoneita. Että nyt ei tartte käyttää käsityötuntia koneen korjaukseen tai toimivan koneen odotteluun, vaan voi tehdä koko tunnin käsitöitä.
- Teenkö määkin sitten käsitöitä koulussa? utelee taas peltonen.
- Kyllä vaan, kolmannella luokalla ruvetaan käyttämään ompelukonetta, valaisen tulevaa, ja viisivuotias näyttää onnelliselta. Hänkin pääsee kouluun, tulee isoksi niin kuin sisko ja sen veli, ja saa tehdä isojen tärkeitä asioita.

Sitten, aivan ilman ennakkovaroitusta tulee taas tiukka kysymys. Ihan kuiskaamalla, niin kuin kaikki tärkeimmät asiat.
-Äiti, oletko sää mun äiti sitten vielä kun mää menen kouluun?

Siihen ei ole kuin yksi oikea vastaus. Totta kai.
Eikä pannari edes yskittänyt kulkiessaan muumimamman suusta kohti muumilaaksoa.

gastrologiasta gastronomiaan, astrologiaa unohtamatta

2011-01-03T20:08:00.007+02:00

Jo vetäessäni saapikkaita jalkaani tänään aamutuimaan, alkoi ylävatsalla tuntua pientä kuvotusta. Edellisiltana ja aamuna napatuista lääkkeistä, prednisonista ja omepratsolista se tuskin johtui, eikä luonnonjogurttiaamupalanikaan poikennut normaalista, joten sytostaattien aiheuttama pahoinvointi lienee ainakin osittain henkistä. Lääkärin vastaanottoa odotellessa pahoinvointi näytti olleen yleinen olotila sohvalla istujien keskuudessa, vaikuttipa miehenikin aavistuksen kalpoiselta. Ei olisi tarvinnut jännittää, jaanalla oli ihan selkeät kuviot jatkosta, täysin yhtenevät oman suunnitelmani kanssa:)

3.1.2011 Dekursus

Gyn.capkl Tiina potilas

Tulee sytostaattihoitoon sovitusti. Vuonna 2008 operoitu radikaalisti stage IIIc gradus 3 seröösi molemminpuolinen ovario ca. Ennen ovariokarsinooman leikkausta kuukautta aikaisemmin vasemman rinnan duktaalinen karsinooma gradus 3, T2 N0 operoitu. Postoperatiivisesti doketakseli - karboplatiinihoito -hoito, doketakseli valittu lähinnä vastaleikatun rintasyövän vuoksi. BRCA1 -mutaatio todettu. Nyt 9/2010 todettu maksametastaasi (virhe, se oli 8/2010, muuten jaana vaikutti lukeneen paperini kiitettävän hyvin), jonka katsottu olevan ovariolähtöinen (javisst on, tarkistin sen yhdellä kysymyksellä syksyllä, hormonipositiivisuus viittaa minun kohdalla munasarjasyöpään). Aloitettu paklitakseli - karboplatiinihoidot. Neljännen hoidon jälkeen (oli kyllä kolmannen, mutta mitäs tuosta) tehty vatsan ultraääni, jossa todettu aiemman tuumorimuutoksen seudussa 2 vierekkäistä pesäkettä. Jatkettu entisellä sytostaattikombinaatiolla vielä 2 kertaa.

Nyt 30.12 tehty vastearviona vatsan ultraääni, jossa yksittäinen metastaasipesäke maksassa kooltaan 0,8X1,4 cm (itse muutos oli pienempi, selvästi alle senttinen, mutta radiologi päätti laittaa kokoarvioonsa epätasaiset reunan rippeet mukaan) eli pienentynyt edelliseen tutkimukseen verrattuna. Ca 12-5 matala 8 (ollut yhtä viitosen poikkeusta lukuun ottamatta hoitojen ajan tuo 8). Lisäksi potilaalla tehty peräsuolesta tulleen (runsaan) verisen vuodon (ja kipujen) vuoksi colonoskopia, jossa normaali löydös. Nyt ei enää vuotoa näyttäytynyt (ja kivutkin on selitetty leikkausalueen kiinnikkeillä). Colonoskopiatutkimus ollut teknisesti erittäin vaativa.

Koska tässä ei puhuta mitään paksusuolen tähystyksen vaativuudesta potilaalle, muistelen hetken tuota uudenvuoden aaton aamua. Siinä vaiheessa, kun aika-arvion mukaan olisi tutkimuksen pitänyt loppua ja opettajan mielessä kilisi jo välituntikello, tunnustivat lääkäri ja hoitaja olevansa tähystimen kanssa vasta per(ha)nan mutkassa. Siellä se tähystimen valo loisti, tulimerenä kiehuvan vatsani lävitse, eikä auttanut kuin jatkaa epäjumalien nimien lausumista ja ajoittaista ulinaa, jota viimeksi on suustani kuultu kätilön läsnäollessa. Sillä kyllähän rouva jaksaa, jaksaa, vaikka alennuin jo anelemaan tutkimuksen päättämistäkin, siitä kun ei näyttänyt tulevan palkinnoksi sitä lasta, eikä kyllä pas..aan, vaikka niillä suunnilla oltiin. Viimein kuitenkin anatominen poikkeavuuteni ja ahtaat mutkat oli selätetty, ja toinen 40 minuuttinen sujui huomattavasti helpommin, vain epämukavan normaalisti. Palkinnoksi sain kuitenkin puhtaat paperit, mikä oli huojentavaa. Sitä lasta en kaivannutkaan, enää tällä erää:)

Mutta taas decursukseen:

Konsultoitiin päve-lääkäriä jatkoista. Saa tänään kuudennen paklitakseli - karboplatiinihoidon, tämä kombinaatio jo valmiiksi tilattu. Päve-lääkärin ohjeen mukaan tämän jälkeen vielä 3 hoitoa, jolloin nykyiseen hoitoon kombinoidaan myös avastin. Avastin siksi, että entisellä kombinaatiolla hitaahko vaste (kyllähän vaste ja vauhtikin on ihan tyydyttävä, mutta täytyy kait tuossa virallisessa paperissa olla jokin sana kalliin lääkkeen puolesta). Kolmen hoidon jälkeen ultraääni. (Jatko onkin sitten tähtitiedettä).

Jaana-erikoislääkäri

Näitä tuloksia kävimme juhlimassa jo uuden vuoden aattona, kunhan olin toipunut aamuretkestäni gastrologian osastolle. Koska tällä diagnoosilla eletään carpe diem -elämää, ja haetaan once in a lifetime-kokemuksia, suuntasimme kaupungin parhaaksi valittuun ravintolaan, viis tilin saldosta tai muusta maallisesta. Vaikka juuri tällä hetkellä imeskelen vuoroin mynthoneita ja salmiakkipastilleja, eikä mieleni tee mitään perjantain palkintoherkuista, voinen kuitenkin kirjoittaa teille tuon gastronomisen elämyksen ilman suurempia kuvotuksen tunteita. Ihan vain saadakseni teille tammikuun paastoajille veden kielelle. Vegevalinnat jätettiin suosiolla väliin, kun tarjolla oli totista gastronomian juhlaa, joka kylläkin luonnollisesti vaihtui gastrologian juhlaksi.

Menu Dining

Uusi vuosi 2011

keittiön yllätys:

veripalttujäätelöä

hanhenmaksaa creme brulé

omenaa balsamicokastikkeessa

***

Kuohuviinillä kuohkeutettua

hernesosekeittoa ja porsaankylkeä

***

Poron ulkofileetä, tummaa

puolukkakastiketta ja

katajanmarjamaustettua perunakakkua

***

Pala juustoa ja viikunaa

***

Omenaa, päärynäsorbettia ja

ananasvaahtoa

***

Juomat:

alkuun Gosset Brut Excellence AC Champagne

pääruualla La Montesa Crianza

jonka jälkeen emäntä siirtyi jääveteen, mutta

tarjolla olisi ollut vielä

Dow´s LAte Bottled Vintage Port

sekä

Moscato d´asti, Italia

valoa kohti

2010-12-30T17:53:00.004+02:00

Joulun välipäivänä sai sairaalan parkkihallista valita haluamansa paikan. Myös labrassa sai valita, tuleeko näytteenottoon heti vai istuuko vartiksi odottamaan tyhjään aulaan. Eipä ollut vaikea valinta, muistan labran lehtien sisällön pelkän kansikuvan perusteella. "Lapsi täydensi onnemme", "syysmuotiekstra (v.07)" ja "ompele helpot helleasut" saivat jäädä odottamaan seuraavaa verikoetta, suuntasin röntgenin aulan lehtienlukusaliin tuoreempien julkaisujen pariin.

Mies saapui sovittuna aikana lehtien selailutalkoisiin, ja lähes sovittuna aikana pääsimme sisään.

-Mehän olemme tavanneet, silloin elokuussa, totesi naislääkäri. Silloin löytyi tämä 4,2 sentin muutos maksassa.

Muistin hyvin mirjan, mutta muistin enemmän kuin hän. Sama mirja löysi myös munasarjasyövän kaksi vuotta ja kolme kuukautta sitten, varsinainen bongari siis. Nyt toivoin löytöjen suhteen heikompaa menestystä.

- Täällä on aivan eri tilanne kuin silloin elokuussa, hoidot ovat hyvin purreet, totesi mirja heti alkuunsa, ehkä jopa hivenen hämmästyneenä, ja kehotti vetämään taas keuhkot täyteen ilmaa. Oikealle kyljelle, kiitos, selälleen, sitten vasemmalle ja taas ilmaa, hyvä.

- Maksassa näkyy epätasaisuutta, tarkistetaan se vielä varjoaineella, mutta muissa sisäelimissä tai imusolmukkeissa ei ole havaittavissa mitään muutoksia, totesi mirja tutkattuaan vatsaani pitkään ja huolella.

Varjoaine suoneen ja sama uusiksi. Ultra-anturi kiersi ja painoi maksaa vuoroin sivusta ja alhaalta, ja kaivautui lopuksi kylkiluiden alle. Ja siellä se oli, siellä missä tuntuikin, tämänkertainen löydös: pieni, epätarkkarajainen jäännös pesäkkeestä. Toinen läiskä oli tyystin hävinnyt ja tämäkin oli selvästi pienentynyt marraskuusta. Tautini vastaa hoitoon -mikä ihana lause!

Vaikka tautivapaa tammikuu jää haaveeksi, niin valoa kohti tässä mennään. Luvassa on vielä lääkitystä, josta kuulen tarkemmin maanantaina, mutta nyt riitti tämä, sekä tieto syöpäarvon pysymisestä ennallaan kahdeksassa. Lupaan, en karkaa omalle lomalle. Juon kiltisti sitruunalimsani (kolmas litra menossa), menen aamulla putkiston tähystykseen ja maanantaina hoitoon. Mutta siinä välissä otamme pienen viikonloppuvapaan, vaihdamme sitruunacoctailin laadukkaampiin juomiin ja juhlistamme alkavaa vuotta.

Tuokoon tuleva vuosi kaikille meille runsain määrin onnea ja lukuisia, hyviä hetkiä läheistemme kanssa! Kiitos ystävät, että olette kulkeneet kanssamme tämän vuoden. Jatketaan yhteistä matkaa valoa kohti, toivon tähtien alla.

lumivalkeaa

2010-12-29T22:06:00.007+02:00

Joulujatkojen päätteeksi ajelimme miehenpuolen kanssa tänään kotiin, kuuntelimme radiota ja juttelimme niitä näitä. Matkanteko oli rauhaisaa, sillä takapenkin porukka oli jätetty kainuuseen. Sää oli hyvä ja liikennettä vähän, ehdimme ihastella maisemia, joita minä yritin vauhdista vangita kameraani.Ympärillä aukeni talven ihmemaa, kuuraiset puut ja valkoiset hanget, joista heijastui auringon vähäinen valo. Lumivalkeaa, kaunista! Pakkanen lauhtui kahden ja puolen sadan kilometrin matkalla tuntuvasti, mutta sinisen hetken koittaessa, lakeuksille saavuttaessa näytti mittari vielä viittätoista astetta.

Kotiristeykseen tultaessa olisin halunnut jatkaa matkaa aina vaan. Kääntyä moottoritielle ja suunnata etelään. Me olisimme ajaneet, ja pakkanen olisi laskenut aina vaan. Aamusta lukema oli jo puolittunut, olisi vaan jatkettu ajoa kohti nollaa, kohti lämpöasteita. Maisema olisi muuttunut, lumet vähentyneet, loppuneet. Sininen hetki vaihtunut aamun sineksi, jälleen iltahetkeksi, aamuksi, valo muuttunut lämpimämmäksi. Kuinka lämpimään olisimme ehtineet viidessä päivässä?

Viiden päivän vapaalle keksisin paljon mielekkäämpääkin tekemistä kuin sen, mitä on luvassa. Tutkimuksia, tuloksia ja hoito - kuinka mieleni tekisikään hetkeksi karata tästä syöpätodellisuudesta. Voisiko syövästä ottaa lomaa?

Järkiminäni on kuitenkin kuuliaisesti syömättä, juomatta ja pissaamatta huomisaamun, makaa aloillaan hämärässä huoneessa ultra-anturin alla, nauttii neljä litraa sitruunadrinkkiä, jonka jälkeen juoksee vessassa ja makaa taas perjantaina aloillaan, eri huoneessa. Viikonlopun sentään saa huokaista, mutta maanantaina järkiminä istuu taas kiltisti lääkärin vastaanotolla kuulemassa, miltä maisemat nyt näyttivät ja onko lomaa tulossa. Järkiminä tietää, että tuskin sentään. Ihan lumivalkean kauniita maisemia en uskalla odottaa, kyljessä kun tuntuu edelleen olevan jokin tummempi tai likaisempi läikkä. Ehkä havuja. Tai papanoita. Tai mitä siellä hangella nyt tapaa olla.

Järkiminä tietää, mutta silti, petri laaksosta mukaillen: lumivalkeaa, toivoa kai saa? Lomaa oikeaa, sydän odottaa.

Vaikka sitten keväällä?

tiernajoukkueemme joulutervehdys

2010-12-24T23:25:00.004+02:00

Kun joukkomme täydentyi tähtipojalla, ei joulutervehdyskuvaa tarvinnut enää miettiä. Kuvan saaminen olikin sitten hankalampi homma, ikimuistoisen hauska kuitenkin.

Tiernajoukkueemme kajauttaa kaikkiin koteihin

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa

itse kullekin säädylle.

Sekä isännill' että emännill',

jokaiselle kuin talossa on.

Ja me toivotamm', ja me toivotamm'

onnellista ja hyvää joulua.

Ja sitä taivaallista ystävyyttä,

joka meidän kaikkeimme ylitse käy."

(sisä)siisti joulutervehdys

2010-12-22T22:12:00.004+02:00

Lähes sisäsiisti koiramme lähettää sydämellisen joulun toivotukset! Neljän kuukauden iässä pikkupoju on oppinut jo hädän hetkellä menemään kohti ovea, mutta hätä saattaa unohtua matkalla jos näköpiiriin ilmaantuu jotain mielenkiintoista. Tai sitten ei vaan millään ehdi, kuten tässä erään kerran näin sydämellisesti sattui. Reeni on kuitenkin tuottanut tulosta. Pojua on kehuttu onnistumisista niin ahkerasti, että perheen teiniosasto ottaa mallia ja ilon irti. Nykyisin kaikki perheenjäsenet saavat vuolaita kiitoksia onnistuneiden vessareissujen jälkeen:)

Lattioita on siis viime viikkoina tullut luututtua ahkerammin kuin koskaan. Viime viikolla ulkoilutettiin matot ja vaihdettiin lakanat, joten joulusiivot on nopeasti tehty. Meillä ei joulu tule vaatekaappiin eikä lusikkalaatikkoon, joten pääsen melko vähällä, ja senkin vähän teen vasta, kun olen sotkenut keittiössä riittävästi. Ja jos siivouksen suhteen meinaa ressi iskeä, muistuttelen mieleeni viikon takaisessa konsertissa kuulemani viisauden: ei oltu talliakaan imuroitu, vaan saapui se joulu sinnekin.

Päätinkin aloittaa joulusiivouksen autostani, joka oli loskakelien jälkeen vielä kurakuorrutettu. Pakkanen laski kymmeneen, joten ajelin tuttuun autopesuun, sen läpi ja ulos. Ruuvailin antennin takaisin ja pyyhin kuivaliinalla peilit ja lasin, ja ajoin läheiseen markettiin ostoksille. Tunnin ja neljän kassillisen jälkeen kärryilin autolle, ja rupesin lastaamaan tavaroita autoon... tai en ruvennut, sillä yksikään viidestä ovesta ei auennut. Umpijäässä, arvelin, ja otin kuskin oven käsittelyyni. Puhaltelin lämmintä ilmaa oven rakoon ja vedin kahvasta emännänraivolla. Sesam, aukesihan se.

Ylpeänä ja tyytyväisenä lastasin auton, palautin kärryt ja suuntasin vielä uudelleen sisälle markettiin. Kävin kukkakaupassa ja alkossa, ja suunnittelin vielä käyntiä apteekissa, mutta kello alkoi näyttää perunankuorintaa. Takaisin siis autolle, auto käyntiin ja kohti kotia.. tai ei sittenkään, sillä auto ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka painoin kaasua. Tämähän on jäätynyt kiinni parkkiruutuun, ajattelin, mutten sentään ruvennut hönkimään renkaiden alle. Kaasuttelin muutaman kerran ja yritin työntääkin, mutta nyt täytyi turvautua apuvoimiin. Sangen ystävällinen nuori mies tulikin oitis avukseni. Varovaiset "onko vaihde päällä?" ja "eihän ole käsijarru päällä?" -kyselyt otin asiallisesti vastaan, ja pysyin teoriassani auton jäätymisestä. Ja kas, näinhän se oli. Tuupaten pääsin sentään irti, kukkaset ja kurkku saatiin paleltumatta perille ja perunatkin olivat kypsiä kello viisi. Kiitokset nuorelle miehelle, vielä löytyy parkkipaikkojen ritareita!

Autonpesureissu pakkasella voi siis mennä päin per_että. Joulukorttilähetysten seassa saapui sairaalasta kirje, jonka mukaan loppuvuosi menee itselläni ihan sananmukaisesti päin per_että, sillä odottamani suolentähystysaika sattuu sopivasti uudenvuodenaattoon:) Edellisessä hoidossa satuin mainitsemaan hoitajille moninaisista vatsavaivoistani, ja nämä menivät kantelemaan niistä lääkärille. Tutkia pitää, kuului lääkärin määräys. Mikäpä siinä, tällä verukkeella sain pitemmän joululoman, sillä kuudes hoito siirtyy uuden vuoden puolelle. Tähystystä edeltävänä päivänä tutkataan vielä vatsan seutua ja sisäelimiä päältäpäin, joten onpahan sitten tutkittu.

Tutkimuksia en jaksa vielä jännittää saati ajatella, eikä mikään ole oikeasti päin per_että. On riemun raikkahin aika. Päättynyt kaikk on työ, eikä rasita koulu, ilmassa leijuu jo joulu. Lasten joulupuukin on koristettu ja maja on rauhaisa -mitä muuta voisi toivoa? Tähän vuoden pimeimpään aikaan, johon joulu luo valonsa, ei mahdu huolta, ei murhetta. Hetken kestää elämä, mutta sen ei tarvitse olla synkkä ja pimeä. Eikä mikään ole turhuuden turhuutta, edes suun ruoka ja meno muu. Nautitaan niistä, nautitaan ihmisistä ympärillämme, nautitaan joulun tunnelmasta -lasta unohtamatta.

Joulujatkis saakoon päätöksensä jo nyt. Jouluaattona aukeaa vielä joulutervehdysluukku.

- Maaliskuussa meidän sitten vihittiin, mutta yhteiseen kotiin päästiin muuttamaan vasta rauhan tultua, jutteli Kerttu. – Ja ensimmäisen kotimme ikkunasta näkyi se pommisuoja, jossa helmikuussa olin pelännyt henkeni edestä. Kaksiomme keittokomeron ikkunasta sitä aina katselin, ja ajattelin että kyllä meillä on hyvä. Vaikka kyllähän siinä oli sellaista syyllisyyden tuntoakin, kun elämä niin kauniisti kohteli, kun monilla oli niin sitä surua ja puutetta. Emilin ainoa sotavamma oli pakkasenpurema vasemmassa pottuvarpaassa, ja minä en menettänyt sodassa ketään enkä mitään.

Kerttu pyöritteli vihkisormusta nimettömässään, sitä tuskin saisi enää pois sormesta. Sitten hän katsahti minua kuin kysyäkseen lupaa jatkaa, virnisti tyttömäisesti ja naurahti.

- Ai niin, menetin minä sen kaupunkireissulla ostetun villakankaan, unohdettiin se Sirkan kanssa sinne suojaan. Arvaa harmittiko! Turvapaikasta tultuamme ympärillä on tuhoutuneita taloja ja savuavia raunioita, ihmiset etsivät omaisuuttaan ja omaisiaan, ja me harmittelimme unohtamaamme kangaspalaa. Emil osti sitten uuden kankaan, ja toisenkin, hempeämmän, josta tein vauvanpeiton. Se oli kaunis peitto, kirjailin vielä reunoihin varsipistoilla kuvioita, mutta kauan kesti, ennen kuin peitto pääsi vauvaa lämmittämään. Kolmenkymmenen vuoden päästä annoin sen Sirkan tyttärelle, kun tämä sai esikoisensa. Kyllä me Emilin kanssa lasta kovasti toivoimme, mutta kun ei saatu, niin hyvä oli kahdestaankin elää.

Puoli vuosisataa yhteisiä muistoja, jotka vain hymyilyttivät Kerttua. Muutto kaksiosta väljempiin neliöihin kerrosta ylemmäksi, sitten talon rakentaminen ja puutarhan perustaminen uudelle rintamamiesalueelle, ja kun se oli saatu valmiiksi laitettiin vielä mökki. Kesäisin pakattiin vihreä soputeltta volkkarin takakonttiin ja kierrettiin Suomea, sitten pohjoismaita, se mitä mökiltä raaskittiin lähteä. Mutta parasta oli kotielämä. Viideltä oli päivällinen, jonka jälkeen Emil kävi polttamassa piipullisen tupakkaa. Käytiin kävelyllä, tavattiin ystäviä, ja viikonloppuisin mentiin teatteriin tai konserttiin. - Se on sellaista arjen armoa, että siinä ei ole mitään erityistä hohtoa, ja on kuitenkin, yritti Kerttu selittää nuorelle hoitajalle, joka vakavana kuunteli vanhaa rouvaa. Miten joku voi olla noin tyyni ja onnellinen. Ja kiitollinen kaikesta.

Aamu ei valjennut joulukuussa, mutta käytävällä kaikuva pesukärryn kolina kertoi lähestyvästä vuoronvaihdosta. Kertulla tuli kiire Emilinsä luokse, minulla ei ollut kiire enää minnekään. Kävelin henkilökunnan vessaan, nojasin lavuaarin reunaan ja otin silmälasit pois. Yritin katsella keskittyneesti katon kosteusläikkiä, mutta turhaan. Suolaiset pisarat noruivat silmäkulmista korviin ja korvalehtien yli hiuksiin, hoitajat katsoisivat varmaan uteliaina aamuraportilla. Tästä ei oikein saanut otetta. Tuntui vain painetta keuhkoputken haarauman kohdalla, ehkä juuri siinä, missä Emilin kasvain sijaitsi. Hiiteen vuorovaikutustaidot, ammatillinen asenne ja hoidon hierarkia. Lohduttaja tai lohdutettu, aivan sama.

Keittiössä alkoi taas näyttää siistiltä. Kuivasin vielä tiskipöydän ja asettelin kattilat nurinpäin liinan päälle kuivumaan. Lämmin vesi oli saanut sormenpäät kurttuun. Etsin sakset ja leikkasin Kertun ja Emilin kuolinilmoituksen lehdestä. Kiitos elämästä! Se tuntui edelleen hyvältä. Taittelin paperinpalan puoliksi ja talletin sen rippiraamattuni lehtien väliin, sinne vihkikuvien ja kasteilmoitusten joukkoon. Elämästä ne kaikki kertoivat.

Olin tavannut Sirkankin seuraavan työvuoron alussa, oli sanojensa mukaan isosiskoa paimentamassa, ettei tämä väsyttäisi itseään liikaa miestä hoivatessaan. Olin ottanut yhteystiedotkin ylös, voisin lähettää surunvalittelukortin, mutta myöhemmin. Nyt nauttisin sunnuntaivapaastani. Etsin uutuuttaan kiiltelevän pyöränavaimen ja valmistauduin kohtaamaan kylmän. Huivia kaulan ja suun suojaksi, ja toppauksia villakankaisen takin alle. Peilikuva hymyilytti. Aukaisin kaksiomme oven, ja kylmä hulmahti vastaan. Helmikuun alun iltapäivässä oli jo aavistus valoa, ja lähdin polkemaan hiekalla kylvettyä pyörätietä pitkin kohti aurinkoa.

Perillä löysin vierekkäiset kummut ja paleltuneita kukkasia. Keväällä toisin sinne tuomenoksan.

loppu

piparisatu onnellisella lopulla ja opetuksella

2010-12-18T08:29:00.007+02:00

***
Elelipä pieni piparkakkukuningatar linnassaan. Paistoi pipareita päivät pitkät, välillä leipoi kaakun tai kaksi ja siinä ohessa paimenteli pienoisia piparilapsiaan. Piparkakkulinnan piipusta tuprahteli valkoista pumpulisavua, itse linna oli kuurasta valkea, mutta sisällä tuvassa kävi hellä ja lämmin henkäys. Kaikki oli vallan mallillaan. Kaunista ja juuri sopivan siirappista.

Saapui sitten postipoika tuoden kruunulta kirjeen. "Teidän kultarahojenne maksaminen lopetetaan. Ja teidän pitää maksaman vielä tulleitakin kultarahoja takaisin", luki kuningatar kirjeestä. Voi minun pieniä piparkakkujani, voivotteli kuningatar, väänteli käsiään ja kertoi huolensa kuninkaalle. Kuningas rauhoitteli kuningatarta. "Nuppuseni, kaikki mitä sanotaan tai kirjoitetaan ei ole totta. Vaikka sanoissa olisi kruunun leima. Valjastan joukkojani tutkimaan asiaa." Rauhoittelusta huolimatta kuningatar vietti levottoman yön. Huolet saapuivat uniin kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat kuiskien piparittomasta joulusta. Miten kuningatar nyt hankkisi piparitaikinaa pienoisilleen? Silkkisukista ja kultalangoista ei voisi enää edes uneksia.

Aamun valjetessa kuningas lähti hoitamaan valtakuntansa asioita, ja kuningatar kipusi torniinsa tutkimaa tähtiä, kuten kuninkaan neuvonantajat olivat kehottaneet. Tähdet johdattivat kuningattaren asekellariin, jossa hän linnanvoudin avustuksella tutustui linnan tykkeihin, pistimiin ja miekkoihin. "Jokaiseen ongelmaan on olemassa oma aseensa", vakuutti vouti, ja väläytti erästä kiiltävää miekkaa. Miekka oli vahva, ja sen terään oli kaiverrettu koukeroisin kirjaimin "kvtes". Nyt ei tarvittu kuin tietäjäprinssiä. Hän jos kuka osaisi auttaa!

Piparkakkumaan tietäjäprinssi kuului nopean toiminnan joukkoihin. Viipymättä hän otti miekan, valjasti aasinsa ja ratsasti ongelman luokse. Ja koska elämme rauhan aikoja, ei miekkaa tarvinnut ottaa edes tupesta pois. Ongelman kukistamiseksi riitti, että hän väläytti miekassa olevaa kaiverrusta, ja lausui taikasanat "luku viisi, pykälä kaksi". Abrakadabra, paha taika raukesi ja kuningatar sai uuden kirjeen kruunulta. "Olet oikeutettu kultakolikkoihisi, maksamme ne viipymättä tilillenne, teidän armonne!". Ja kuningatar oli onnellinen. Hän jatkoi piparkakkujensa paistamista ja lapsiensa paimentamista, ja piparkakkutalon piipusta tuprahteli jälleen valkoista pumpulisavua. Kaikki oli kaunista ja sopivan siirappista. Kuningas myhäili, ja totesi: "Pulmuseni, ei kaikki ole totta mitä sanotaan ja kirjoitetaan. Ja joskus pitää myös puolustaa sitä pipariosaa, mikä itselle kuuluu."

Ja jossakin tietäjäprinssi söi vastaleivottuja piparkakkuja.

***

Tämän piparisadun loppu oli onnekseni onnellinen. Perinteinen satu se ei silti ollut, sillä paha ei saanut palkkaansa -ihan siitä syystä, ettei ollut mitään pahaa. Oli vain tietämättömyyttä ja väärää luuloa, ehkä myös tottumuksia. Prinssin ansiosta niiden tilalla on nyt oikeaa, päivitettyä tietoa, josta hyötyvät muutkin piparkakkumaan työntekijät, jos he sattuvat sairastumaan vakavasti ja pitkäaikaisesti. Lyhykäisesti ja selkosuomella oikea tieto on se, että viranhaltija on voimassa olevan virkaehtosopimuksen mukaan oikeutettu sairasajan palkkaan tietyn ajan verran kalenterivuosittain, kun hän täyttää työssäoloehdot.

Tarinoilla tapaa olla myös opetuksensa. Itse heräsin taas siihen todellisuuteen, ettei kaikilla miinusmerkkinen palkkakuitti ole vain väärinkäsitys, eivätkä rahahuolet vain yhden unettoman yön asia. Että lähellämme on lapsia, jotka ansaitsevat piparintuoksuisen joulun, vaikka vanhemmilla ei ole varaa edes ensimmäiseen pakettiin. Uutisissa kerrottiin toimeentulotuen asiakkaiden määrän nousseen merkittävästi viime vuodesta, ja vielä kerrottiin, että seurakunnilta on haettu ennätysmäärä avustuksia.

Siksi, olkoon tämän tarinan opetus se, että tänäkin jouluna jaamme omastamme mahdollisuuksiemme mukaan. Lahjaksi olemme saaneet, lahjaksi antakaamme! Joulupuu, hyvä joulumieli, pelastusarmeijan padat, unicef, plan, kirkon ulkomaanapu.. ..paketin tai rahalahjan paikkaa ei onneksi tarvitse kaupungilta etsiskellä. Ne lähes kävelevät vastaan:)

ja joulujatkikseen..

Kerttu tuli istumaan lähemmäksi, kanslian pöydän toiselle puolen. Pöydällä lojui kasapäin kansioita, joita olin alkuyöstä lukenut. Puuha oli hoitajaopiskelijalle hyödyllistä mutta myös mielenkiintoista, löytyihän kansion sivuilta elettyä elämää, riveiltä ja niiden väleistä. Ei niistä kuitenkaan ensisuudelmia kannattanut etsiä. Kansiot kiinnostivat Kerttua, kun ne lääkärit niitä aina niin totisina tutkivat.
- Niin, ne ovat potilaskertomuksia, siniset kannet miehillä ja naisilla punaiset. Kannessa on huoneen numero ja potilaan nimi ja hoitoluokitus. Sisällä on sitten kuumekurvaa, lääkitykset, hoitosuunnitelmat ja diagnoosit, kaikki eriväriset lehdet omilla paikoillaan. Saat toki katsoa Emilin kansiota.

Hälytys. Punainen valo oven yläpuolella alkoi välkkyä kiivaasti kutsuen virkaiältään nuorinta hoitajaa. Hierarkia oli moniportainen mutta selkeä ja siksi nopea omaksua. Kiiruhdin kymppiin, jossa valvottiin yölampun keltaisessa valossa.
- Aamu tulee tuota pikaa Elsi-rouva. Olkaa aivan rauhassa. Kyllä, hevoset on ruokittu ja tallin ovi muistettu laittaa visusti säppiin. Vaikka ei niitä hevosvarkaita ole viime aikoina ole juuri liikkunut, ovat siirtyneet pyöriin, kelmit.

Elsi rauhoittui, ja käväisin vielä seiskassa katsomassa Emiliä. Vanha mies nukkui, hengitys oli tasaista ja äänetöntä. Pöydällä olevan listan mukaan kipulääkettä oli annettu viimeksi puolilta öin. Lyhyen osastokierroksen jälkeen kiirehdin Kertun mukaan jatkosodan pommituksiin.

Ilmahälytys tuli kesken ostosmatkan. Äiti oli lähettänyt meidän Sirkan kanssa kaupunkiin hankkimaan villakangasta ja kahvia. Sukulaisten avulla löydettiin kangasta, mutta kahvi jäi haaveeksi, kun sireeni kehotti kaupunkilaisia kiiruhtamaan suojiin. Seurasimme juoksevaa kansaa puistoon, jonka keskellä oli kumpu ja kummun päällä raskas rautaovi avoinna, sinne pimeään kuoppaan mekin Sirkan ja tätimme kanssa ahtauduimme. Hyytävässä kylmyydessä levitimme uudet villakankaat allemme, kiedoimme kädet polvien ympärille ja odotimme. Pian meitä tervehti pohjoiselta taivaalta neuvostojumala, koko saattueen voimin.

Ensin kuului koneiden ääni, sitten alkoivat pommien jyrähdykset. Eivät ne puistoa pommita, rauhoittelin itseäni, vaikka tiesin, että pommeja kylvettiin koneista kaikkialle kaupunkiin. Maa allamme tärähteli, ja suojan katosta tipahteli jäistä multaa päällemme. Kaikki pysyivät vaiti, silloinkin, kun osui jonnekin aivan lähelle, mutta kädet oli ristitty rukoukseen. Tai pikemminkin hätähuutoon, älä anna niiden osua! Tällaistako se oli rintamalla? Tällaistako Emil joutui kestämään?

Mieleni karkasi kauas kuopasta, tuntui turvalliselta ajatella Emiliä siinä keskellä helmikuista tulipalopakkasta, joka oli muuttunut tulimereksi, savun haju tunkeutui suojamme ovenraosta sisään. Pyörittelin vasemmassa nimettömässä olevaa kihlasormusta, ja päätin, että jos tästä helmikuisesta päivästä selviäisin hengissä, menisimme seuraavalla kotilomalla vihdoin naimisiin. Emme me tarvinneet suuria juhlia emme rauhanaikaa rakkaudellemme.

..jatkuu..

virtaa ja vauhtia

2010-12-14T13:25:00.007+02:00

On nopeampaa päivittää blogi, kuin vastata lukuisiin ystävällisen huolestuneisiin viesteihiin radiohiljaisuuden syystä. Ihana kun välitätte:)

Eletään jälleen sitä hetkeä vuodesta, jolloin toivoisin joulun sadun muuttuvan todeksi monella tapaa. Ainakin joulupukin porot voisivat oikeasti lentää. Keikkaa pukkaisi meidänkin perillä, treeneihin, kenraaleihin, näytöksiin, turnauksiin, harjoituksiin ja varsinaisiin juhliin, lasten ja omiinkin. Ihanaa, kutittavan jännittävää aikaa, mutta aikaa kuluu aivan turhaan moottoritietä jurruuttaessa. Porojen kyydissä olisin ehtinyt nähdä upeiden tanssiesitysten lisäksi myös tärkeän voittopelin ja onnitella parasta pelaajaa jo kentällä. Hyvä poika!

Apua tähän taksiralliin ja joulukuisen arjen pyörittämiseen tarjoavat prednison ja dexametason. Torstaisen hoidon mainingeissa napsittu kortisonikuuri tekee vielä tehtävänsä, ja antaa vauhtia ja virtaa äidin kiireisiin hommiin. Joululahjat on saunan lauteilla siistissä rivissä, kaukaisten kummilasten paketit postin käsiteltävinä ja kortitkin ehtivät tänä vuonna ajoissa. Ikkunaa kehystävät jouluverhot, olkkarin pöytää koristaa kukka-asetelma ja piparkakkutalo levittää jouluntuoksua tupaan -kaikki Luonnollisesti Itse Tehtyä. Kunhan ruoka- ja ruuanlaittohalu palautuvat vielä ennalleen, on luvassa kystäkin kyllä. Kätevää, joten en jaksa valitella sivuoireena tulevia aamuneljän herätyksiä:)

Tässä kaikessa joulushowssa se ei ole laps, mikä huushollissamme jää hankeen. Se on koira, raasu parka. Tähän saakka sisumme on saanut nauttia kotiväen jakamattomasta huomiosta ja ajasta, eikä HÄNTÄ ole jätetty yksin kuin korkeintaa pariksi tunniksi, mutta joulukuu on tuonut heikennyksiä piskiprinssin asemaan. Hoitopäivänä koiruus oli pistettävä peräti viideksi tunniksi pentuaidan taakse kodinhoitohuoneeseen, virikkeiden ja eväiden kera, ja toivotettava kivaa kotipäivää. Ja kuinkas kävi? Kahden jälkeen neitosen saapuessa koulusta kavereiden kanssa, tuli heitä vastaan ulko-ovelle iloinen hännänheiluttaja. Tämä leijonametsästäjä oli mennyt joko yli tai kiertänyt, ei kuitenkaan läpi. Ja onnistuneen karkauksen jälkeen pissinyt parketille ja järsinyt vähän jakkaroita. Aikamoinen sirkuskoira, kuten esi-isänsä, kuulema.

Koska yksinolon kokemukset ovat noinkin rankkoja, sisu välttelee niitä mahdollisuuksien mukaan. Makoilemalla emännän laukun päällä voi yrittää varmistaa, ettei ruokkiva käsi karkaa liian kauas. Yrittänyttä ei laiteta:)

ja kolmannen adventin jatkis...

Ensimmäinen kirje sihteeri Kerttu Silokalliolle esikuntaan saapui jo viikon kuluttua, allekirjoituksena Emil Seljänne. Seuraavassa kirjeessä oli Seljänne tipahtanut jo pois, ja sotakirjeenvaihto muuttui vähitellen rakkauskirjeiden vaihdoksi. Kerttu polki töihin yhä innokkaasti, siellä saattoi olla jälleen kirje odottamassa. Kaivaten, tapaamistamme palavasti odottaen, Kerttuseni. Kevättalvella loppui sota, sataviisi päivää olivat ohitse, eivätkä Kerttu ja Emil olleet tavanneet toisiaan yhteisten työpäivien jälkeen. Kertun työt esikunnassa loppuivat, ja niin loppui myös kirjeiden tulo. Nuorella, palavasti rakastuneelle tytöllä oli vain kahdeksantoista käsinkirjoitettua kirjettä ja kaksi vahvaa kädenpuristusta: hauska tutustua ja kiitos hyvästä yhteistyöstä.

Kevät oli jo pitkällä ennen kuin Kerttu ja Emil tapasivat toisensa. Mistä lie oli mies saanut Kertun kotitalonkin tietoonsa, kun kirjeet olivat aina kulkeneet esikunnan kautta, mutta siinä mies vain seisoi sunnuntaina aamuseitsemältä vintin ikkunan takana huterilla tikkailla ja naputteli ikkunaruutua varovasti, ettei kotiväki olisi herännyt. ”Tulin hakemaan sinua kirkonmenoihin”, totesi Emil hymyillen ja kömpi ikkunasta. Mukana tuli vahvaa kevään tuoksua, tuomen ja märän mullan sekoitusta, eikä Kerttu voinut olla vähän halaamatta Emiliä.

Sitten pitikin vaihtaa jo kiireesti yöpaita pyhämekkoon, piilossa muurin takana. Kädet ihan tärisivät jännityksestä, eivätkä napit olleet ikinä olleet niin hankalia. Siinä sitten kirjetoverit istua napottivat sijatun vuoteen laidalla, ja taas olivat ne kädet vain tiellä. Missä niitä olisi oikein pitänyt, sylissä, puuskassa, ristissä, sylissä. Mutta Emil oli kuten ennenkin, jutteli rauhallisesti ja kertoi seikkaperäisesti junamatkastaan Kertun luokse. Kirjeiden Emil oli tuttu, hän kyseli perheen kuulumisia ja oliko Kertulla ollut kova ikävä. Syvänsiniset silmät katselivat Kerttu siihen malliin, että se olisi ollut ensisuudelman paikka, mutta silloin vinnin ovi kiskaistiin auki. ”Äiti! Kertulla on täällä mies!”

Eivät voineet maanviljelijä Silokallio ja vaimonsa Elli olla vihaisia tyttärensä sulhasehdokkaalle. Veikeä mies tämä majuri! ”Todellakin, Kerttu on teistä kertonut . Kovasti tyttö on tykännyt siellä esikunnassa töitä tehdä, teidän alaisuudessanne. Jaa sinutella, sopiihan se, toki”. Elli-äiti touhusi aamiaista Sirkka-siskon kanssa, ja Kerttu kuunteli isän ja Emilin keskustelua. Kahviakin löytyi, tottahan toki, ja leivänpäällyksiä, mutta Kertulle ei ruoka kelvannut. Ruokahalun tilalle oli tullut jotain muuta.
- Miten se tuon rauhan kanssa mahtaa olla, mutta kylvöhommiin sitä tässä täytyy kohta ryhtyä. Ja navettaan pitää lähteä kattomaan, vaikka pyhäaamu onkin. Lähtekääpä te nuoret sinne kirkkoon ettei tule kiiru. Ja menkää nyt kuitenki siittä etuovesta, on ne vinnin palotikkaat aika huonossa kunnossa.

Liiterin kulmalta, vadelmapusikon takaa haettiin Emilin pyörä, asemanhoitajalta lainattu, ja Silokallion koivukujaa lähti astelemaan siivonnäköinen pariskunta. Tyttö kulki oikeaa uraa ja mies vasenta, taluttaen pyörää väliin jäävällä ruohokaistaleella. Isä, äiti ja pikkusisko jäivät portaille vilkuttamaan, Sirkka hieman happaman näköisenä. Emil oli ihan mukava, mutta miten se teki Kertusta niin hölmön ja kikattelevan? Yäk. Onneksi Sirkka ei nähnyt, kuinka polkupyörän taluttaja kaappasi ensimmäisen mutkan jälkeen isosiskon syliinsä. Alatalon lehmät äimistelivät aidan takana, kun Kerttu sai ensisuudelmansa.

- Nään kuule sinun ilmeestä, että luulet meidän unohtaneen sinne kirkkoon menemisen. Oot kattellu tietysti suomi-filmejä. Emil on aina ollut herrasmies, ja kirkkoon me mentiin eikä minnekään heinälatoon. Saarnasta en mitään muista, mutta oli se vaan niin ihanaa laulaa yhteisestä virsikirjasta, muisteli Kerttu haaveellisena.

..jatkuu..

itsepäinen pumppu

2010-12-06T18:11:00.015+02:00

Ikkunalla loistaa kaksi kynttilää juhlistaen 93-vuotista isänmaatamme, ja tuvassa on tunnelma ( ja lämpötila) korkealla. Koiramäkeläiset ovat luonamme viikonlopun vietossa, ja tyttöjen lanseeraaman "itsepäisyyspäivän" kunniaksi saimme vielä naapurista kahvivieraaksi pikkuserkkuväen. Talo on täynnä väkeä eli potentiaalista yleisöä, eikä peltonen voi olla ohittamatta hyvää saumaa esiintyä, joten juhlan kunniaksi hän laulaa luikautti meille päivän teemaan sopivan laulun. Äiti meni vielä säestyspuolelle, joten ex tempore ja au natural saatiin kasaan itsenäisyyspäivän tervehdys teille ystävät ja toverit. Äiti vähän haeskelee nuottia ja peltsi sanoja, mutta oikein herttainen pikkupumppu met olemma. Tervehdystä klikkaamalla pääset katsomaan esitystämme.

Me menemme ihailemaan kansakunnan kermaa ja pukuloistoa, tuota jokavuotista esitystä, jossa tapahtumien kulku on kutakuinkin ennalta tiedetty, mutta jossa siitä huolimatta on viehätystä ja vetovoimaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Ja vielä joulujatkis.. toinen osa. Ja tämä oli muuten 333:s blogiteksti:)

Lohdukseni kävin hakemassa keittimestä kupillisen jäähtynyttä juhlamokkaa, lämmitin sen mikrossa ja palasin takaisin tuolilleni. Keittiöstä löytämäni joulutorttu oli ehtinyt kuivahtaa ja siitä putoili murusia valkoiselle työmekolleni, vaikka kuinka varovaisesti taittelin palasia. Kahvi lämmitti mukavasti, ja keskityin ajattelemaan tulevia iloja. Vielä muutama työvuoro, ja loppukuusta tililläni olisi plusmerkkinen tapahtuma. Tammikuun alennusmyynneissä sovittelisin uusia farkkuja, ottaisin kahvin kanssa leivoksen, tilaisin sen toisenkin juoman, istuisin pakkasaamuna bussissa. Uuden polkupyörän takia olisi tehtävä vielä muutama viikonloppu, mutta pakkasilla olisi muutenkin mukavampi kulkea bussilla. Vieläkin harmitti syksyllä aseman edestä anastettu pyörä, jonka viidestä vaihteesta vain yksi toimi, mutta joka oli kuljettanut minua pyyteettömästi ja ilmaiseksi riennosta toiseen.

Kesken laskutoimitusten kanslian ovelle ilmestyi Kerttu, pienenä ja ohuessa yöpaidassaan aivan jouluenkelin näköisenä. Ei ollut saanut unta, ei sitten millään ja lääkettäkään ei siihen vaivaan tokikaan tarvinnut, eihän nyt. Olihan sitä nuorena nukuttu ja kun kerran valoakin näkyi niin ajatteli tulla juttelemaan. Ei Kerttu potilas ollut, vaimo vain. Tai saattosisko, kuten me heitä kutsuimme. Kerttu ja Emil Seljänne, huone seitsemän. ”Ei tässä kauaa ole teillä kestämistä”, oli osastonhoitaja lohdutellut hoitajia, jotka olivat harmitelleet järjestelystä aiheutuvaa vaivaa. Syöpä oli vienyt jo miehen, ja kipulääkkeeksi käytettävän morfiinin määrää lisättiin jatkuvasti. Se oli kuoleman merkki se, tiesi kokematon sijainenkin.

”Rauhallisesti nukkuu”, tuumasi Kerttu-vaimo ja istuutui ovenvieruspenkille. Kerttu oli kiinnostunut minusta ja opiskeluistani. Vai kätilöksi, jaa-a, siitäpä ei Kerttu tiennyt mitään, kun ei niitä omia lapsia ollut siunaantunut. ”Miestäkään ei näyttäisi olevan.?”, uteli vaimo hyväntahtoisesti. Sitten onneksi aloimme jutella Kertusta, sitten Kertusta ja Emilistä, ja viimein alkoi Kerttu kertoa Kertusta ja Emilistä. Jos vaan jaksat kuunnella. Että jos ei ole niitä opiskeluhommia tai muuta sellaista tärkeämpää tässä nyt.

Hennosti hymyillen kertoi Kerttu ensitapaamisesta talvisodan kotirintamalla. Kuinka esikunnan tuore sihteerityttö ja majuri Seljänne esiteltiin toisilleen esikunnan toimitiloiksi muutetussa hotellissa. Vai tässä oli nyt mies, josta varmaan jokaisessa neidonkammarissa nähtiin unia. Varsinainen komistus ja herrasmies!

- Kyllä siinä oli sitä romantiikan värinää alusta lähtien, vaikken minä mikään runotyttö ole koskaan ollut. Jalat olin oppinut pitämään maassa, enkä haihatellut turhia. Se oli majuri sentään arvostettu sotilas ja esimies, ja minua vanhempikin. Minä nyt olin sellainen hupakko kauppakoululainen.

Ystävällinen kiinnostus vaihtui viipyviin katseisiin, ja Kerttu polki aamuisin innokkaasti töihin. Jospa hän tänään saisi majurilta postitettavaa, puhtaaksi kirjoitettavaa, katseen. Yhteiset työtehtävät tuntuivat kovasti lisääntyvän, ja sydäntalven Kerttu sai tehdä töitä majurille, naputella opistossa opitulla kymmensormijärjestelmällä kirjeitä, pöytäkirjoja, raportteja. Tässä olkaa hyvä. Kiitos erinomaista työtä. Kunnes koitti päivä, jolloin kokenutta majuria tarvittiin toisaalla.

..jatkuu..

vallan sydämellistä joulunodotusta

2010-12-01T21:23:00.013+02:00

Käytiin perheen tyttöporukalla teatterissa katsomassa prinsessasatua. Prinsessa rosa ruusunen -nimi kertoi, mistä suuren näyttämön pukushowssa oli kyse, mutta kaikki ei sittenkään ole niin yksiselitteistä. Väliaikakahvilla viereemme parkkeerasi vanhempi herrasmies, joka oli mielestään tullut katsomaan aikuisten näytelmää. "No kun siinä oli se rosa, eikä ollu vaan prinsessa ruusunen, ajattelin että se on niin ku nykyaikastettu ja muokattu aikusille. Mutta tää ny pesee sen albatrossin ja heiskasen ja mikä se ny oli, se kaaos-näytelmän ihan mennen tullen, jotta kyllä mää kattomaan jään että miten tässä käypi", tuumi mies ja olin aivan samaa mieltä. Näytelmä oli selkeä ja hyvin tehty, eikä aliarvoinut lapsiyleisöä. Eikä meitä muitakaan.

Rakkautta ja romantiikkaa, sadan vuoden unesta herättäviä suudelmia -niitä tarvitaan aina. "Siis eikö me tosiaan sadan vuoden aikana keksitty yhtään modernimpaa tapaa vapauttaa ruusunen unestaan kuin se, että prinssi uljas saapuu ja suutelee prinsessaa?" ihmettelivät haltijakummit loppukohtauksen lähetessä. Perinteiseen tapaan heräsi silti tämäkin rosa rosalia rosmariini, oli heti "ihan lovena" ja kohta vietettiinkin jo häitä, joissa laulettiin "rakkauden avulla maailma parannetaan". Pikkiriikkisen imelää, mutta siitä se idea sitten lähti. Nimittäin tämän vuoden joulukalenteriin.

Keittiömme seinällä roikkuu laaja valikoima joulukalentereita, onpa sisullekin oma koiramäen kalenterinsa. Lapset haluavat kuulla joulu toisensa jälkeen lapsuuteni joulukalenteritarinan, että oliko se niin että teillä oli aina sama joulupukkikalenteri, josta suljettiin luukut sitten sinitarralla? On se totta (no joskus saatiin pankista ilmaiskalenteri) ja siksi aikuisella tiinalla pitää olla ainakin yksi oma ja uusi joulukalenteri. Tänä vuonna luukkuni ovat raaputettavaa sorttia, eli kalenteria ei voi edes ensi vuodeksi säästää:) mutta lisäksi saan aukaista vielä yhteisen partiokalenterin ja sanomalehdestä tulleen tonttukalenterin. Eikä siinä vielä kalenteria kylläksi. Perinteiseen tapaan tarjoan joulukalenterin vielä täällä blogissa. Tänä vuonna se olkoon pikkiriikkisen imelä, ei jäyniä eikä jouluisia kuvia, vaan ripaus romantiikkaa kaamoksen keskelle.

Tämä romanttinen pikkutarina on kirjoitettu kauan sitten (opintoviikkopalkalla), mutta muistui mieleeni teatterin hämärässä. Joulujatkis "kerttu ja emil" ilmestyy miten kuten silloin tällöin aina jouluun saakka, ja välipäivinä saatte tyytyä kuva- tai suklaakalentereihinne. Mikä ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto, tunnetaanhan suklaa oivana rakkauden korvikkeena. Mutta nyt, vallan sydämellistä joulunodotusta teille kaikille, ystäväni!

Kerttu ja Emil

Värssyn tilalla luki vain ”kiitos elämästä”. Ei mitään korulauseita, kotipolkuja tai heittäkää multaa –juttuja, vaan yksinkertaisen kauniisti ”kiitos elämästä”. Se tuntui hyvältä, se sisälsi kaiken. Kaipaamaan olivat jääneet Sirkka ja Juhani perheineen, ja siunaustilaisuuskin oli toimitettu hiljaisuudessa.

En ehtinyt kääntää sivua enkä pyyhkiä poskiani, kun Kaisa oli jo keittiössämme.
- Se on sun tiski tänään!

Arki saapui rymisten keskelle taivaallisen rauhan hetkeä, mutta kämppikseni oli oikeassa. Tiskejä oli kerätty yhdessä viikon verran, ja parittomina viikkoina vuoro oli minun. Olin siirtänyt velvoitettani aina vain tuonnemmaksi, sillä jo pelkkä ajatus limaisista lautasista ja herkkujen vihertyneistä tai ainakin kuivuneista rippeistä sai käteni kutiamaan.

- Kuule mä en tunne ketään muuta kakskymppistä, joka sunnuntaiaamuisin lukisi kuolinilmoituksia. Näytäpä. Ai että, tuplailmoitus. Viikko vain välissä! Älä sinä kuule sure, kyllä me sullekin vielä sellanen mies löydetään, jonka kanssa on sitten kiva kuolla.

Virnistin. Ihana kämppis minulla. Ei ehkä empaattisin eikä ahkerin, mutta nauroimme paljon yhdessä ja jaoimme tasan leipäpaketit, lehtitilauksen ja puhelinlaskut. Välillä puolitimme myös sydänsuruja puhumalla miesseikkailumme halki ja puhki, Kaisalla tosin oli tällä saralla enemmän puolitettavaa. Minä opiskelin viikot ja viikonloput tein töitä, joten surujen hankkimiseen ei juuri ollut aikaa.

Väsymys tuntui aina ensimmäiseksi jaloissa. Kun oli koko päivän viettänyt seisten, kävellen, juostenkin, odottivat jalat iltaisin parempaa kohtelua. Hierontaa tai jalkakylpyä ei tänä yönä ollut luvassa, mutta olin kuitenkin vaihtanut kireät sandaalit villasukkiin, ja koska ketään ei ollut näkemässä, nostin kirjoneuleen verhoamat sääreni kanslian pöydälle ja kallistin tuolin selkänojaa. Sähkökynttelikkö valaisi huonetta himmeästi ja ikkunassa lepattivat jonkun ahkeran hoitajan silkkipaperista näpertämät lumihiutaleet. Ruutuikkunoiden väliin oli aseteltu jäkälää ja varpuja pitämään kosteutta loitolla, ja paksut samettiverhot yrittivät pysäyttää raoista puhaltavan viiman. Kiedoin yökön takkia tiukemmin ympärilleni.

Yön kitutunnit saivat miettimään elämän perusasioita, kuten rahaa. Kannattiko viettää nuoruutensa viikonloppuöitä vanhustenosastolla, kaupungin valojen kimmeltäessä ruudun väärällä puolella? Sillä puolen, jossa vapaiden miesten keski-ikä läheni kahdeksaakymmentä, ja jonka kiviseiniin oli syöpynyt ihmiskehon eritteiden ja lähestyvän kuoleman tunkkainen tuoksu.

**jatkuu**

vastetta ja tautivapaata

2010-11-26T14:01:00.003+02:00

- Moi.
- Moi, äiti täällä. Ootko kotona?
- Joo.
- Kuule siinä hellalla on kattilassa keitetyt makaronit. Pistä ne siihen vieressä olevaan vuokaan, sekoita ja laita uuniin.
- Joo.
- Kakssataa astetta ja keskilämpö.
- Joo.
- Ja tyhjennä tiskikone kans.
- Joo.
- Ja onhan koira käyny pihalla?
- Joo.
- Kiva kiva, kohta tuun kotiin peltsin kanssa.

Ihanan suoraviivaista kommunikointia, todellisia arjen helmiä nuo minun ja esikoisen puhelut. Väliin ei mahdu yhtään "arvaa mitä.." tai "voitko viiä tänään.." tai "tiiätkö kuule.." -alkuista vuodatusta koulupäivästä tai kaveripiiristä. Eikä toisaalta edes "ei oo mun vuoro"-kommentteja. Siihen tosin auttaa kotitaloustunneilta saadut lisätehtävät.. mikä siunattu oppiaine! Tytöt eivät halua jäädä yhtään huonommiksi, ja yleensä saan apua hommaan kuin hommaan, kun vain älyän asetella sanani oikein. Hyvä niin, sillä jostakin tätä kiirettä ja hommaa pukkaa. Ja sekin on hyvä. Elämässä ja arjessa täytyy pysytellä kiinni, tämän oivalsin jälleen viime viikon sytostaattireissulla.

Sari-lääkäri kirjoitti käynnistämme mm. seuraavaa:
"Käynyt vatsan UÄ:ssa 10.11. Todettu aiemman tuumorimuutoksen seudussa maksassa 2 vierekkäistä pesäkettä 1,6x0,7 ja 1cm. Hieman epäselväksi jäänyt, onko aiempi muutos pienentynyt kahdeksi edelliseksi pesäkkeeksi vai onko toinen muutos uusi. Keskusteltu erikoislääkäri M.S:n kanssa ja vaikutelma tulee, että metastaasi on pienentynyt. Jatketaan nyt vielä sovitusti 2 sytostaattihoitoa ja sen jälkeen uusi vatsan UÄ... Jatkossa bevasitsumabia suunniteltu ja tarvittaessa kombinoiden sytostaattiin. Nyt ei kuitenkaan katsottu vielä aiheelliseksi."

Olen aina valmis tarttumaan toivoon, ja nyt sitä puolsi vielä kahden onkologin sekä röntgenlääkärin lausunnot sekä oma olotilani. Lääkäri tiivisti toivon kahteen sanaan, "vaste" ja "tautivapaus". Joka tapauksessa muutos on pienentynyt, joten syöpä vastaa lääkitykseen. Tautivapaa tammikuu taas voi olla turhan aikainen tavoite, mutta sitä kohti tässä kovasti yritetään, rohkaisi lääkäri, ja sanoi vielä, että nyt pidetään tuosta aikataulusta kiinni. Että valkosolutekijät vaan käyttöön, ettei hoitoväli veny turhaan.

Sytostaattihuoneessa olikin tarjolla sitten realiteettiterapiaa. Kaamospäivän hämärähyssyä kanssani viettivät marja, mirja ja merja, konkaripotilaita kaikki tyynni. Aamu meni hiljaisen hartauden vallitessa, mutta lounas kirvoitti kielenkantamme. Käsiteltyä tulivat niin toivo, vaste kuin tautivapauskin, ja ymmärsin näiden suhteellisuuden. Vaste voi olla sitä, ettei syöpä haittaa liikaa tärkeimpien sisäelimien toimintaa, ja tautivapaaksi taas voi nimittää viikon ajanjaksoa sytostaattien välissä, jolloin jaksaa ja voi poistua vessankantaman päähän kodistaan. Toivo voi olla kadoksissakin, jos hoitoja on jatkunut tauotta neljä ja puoli vuotta, eikä seitsemäs sytostaatti näytä enää toimivan.

Mitä upeita rouvia, mikä mahtava keskustelu! Keskivertotyöpäivän aikana ei ensimmäistäkään aihetta arkailtu ottaa esille, ja lisää vettä saimme myllyymme kun paikalle saapui vielä sairaalapastori. Ensimmäistä kertaa tapasin sairaalavisiitilläni ammattiauttajan, ja nyt meillä tytöillä oli lupa puhua. Käytiin läpi ennusteet, elinajanodotukset, palvelutalot ja saattohoidot, kunnes päästiin kaikkein pyhimpään, lapsiin. Kun me haluttaisiin saada heidät vähän isommiksi, vähän enemmän jaloilleen, tiivisti mirja. Amen, sanon papin puolesta.

Vaikka kanssasisarten kohtalot ja juttumme olivat ehtaa K-18 -kamaa, jäi itselleni päivästä vahva positiivinen pohjavire. Yhteinen näkymme oli elää niin tavallista elämää kuin mahdollista, syövästä ja hoidoista huolimatta... joten, kotiintultua tarkistin juna-aikataulut ja ilmoitin villilään, että seuraavana päivänä kuudelta passaisi tulla tampereen asemalle vastaan:) Nyt oli aika saada muuta puuhaa ja ajateltavaa, ja sitähän riittää, kun koiramäen serkukset tapaavat.

Ja sitä muuta puuhaa ja ajateltavaa kertyy samaa tahtia kuin tikkaripäivät hupenevat. Tänään on uuden ajanlaskun mukaan viikko + päivä, ja olo on jo tautivapaa ja toiveikas. Parahiksi, sanon, sillä illalla ovat kauden ensimmäiset pikkujoulut, ja aion nauttia niistä. Sekä lasillisesta punaviiniglögiä. Tip tap.

täsä ootellesa

2010-11-16T11:48:00.004+02:00

Peltosen vuoden kohokohta on aivan pian käsillä, kun titi-nalle saapuu kaupunkiin konsertoimaan. Neitimme fanitus on totista, filmejä katsotaan interaktiivisesti laulaen, tanssien ja riitta-tädin kanssa jutellen. Laulajan kysyessä, kuka teistä osaa käydä jo itse pissalla (!), huutaa peltonen muun yleisön mukana "minä!". Ja sitten lauletaan pottalaulu, ou nou. Kaikesta sitä voikin laulaa. Välillä roolit vaihtuvat ja peltonen on lavalla juontaen tunnin konsertin sanasta sanaan, päällä jo hieman kinttanaksi jäänyt tau-nallemekko ja hiuksissa iso keltainen rusetti.

Muutakin rekvisiittaa talostamme löytyy, kuten koko nalleperhe, kasa palapelejä, nallelakanat ja kaikkea, mitä kiinan mies on oheistuotteeksi keksinyt kaupata. Muutamaa vuotta vanhempana fanimme olisi varmasti hankkinut olkapäähänsä titi-tatskan, ja konserttilippuja jonotettaisiin makuupussin kanssa musiikkikaupan ovella. Ehkäpä tatska-ikään mennessä fanituksen kohden on ehtinyt jo vaihtua, sitä odotellessa. Ajan kulumista voi kätevästi seurata vuoden 2008 kalenterista, joka roikkuu peltsin huoneen seinällä:) Tuosta ikikalenterista on tarkkaan tutkittu myös tulevat tapahtumat, kuten kaverin synttärit, balettiesitykset, joulu ja sitten tuo suuri konsertti-ilta, joka pesee yhden joulun mennen tullen.

Koska joulua varrotaan kalenterin kanssa, piti konserttia vartenkin tehdä omansa. "Enää seitsemän yötä titi-nallekonserttiin", hehkuttaa peltonen. "Enää kahdeksan yötä, niin konsertti on ohi", sanoo iskä, joka pääsee jälleen kerran nauttimaan elävästä lastenkulttuurista nuorimmaisensa kanssa. Odottaminen on puolet iloa.

Mitähän sitä itse odottaisi yhtä innokkaasti? Tämänpäiväistä hoitajan soittoa ja verikoevastausten kuulemista odotan kyllä, en tosin innokkaasti, kuten en huomista mahdollista hoitoakaan. Tämäniltaiset kummipojan kaksivuotissynttärit sen sijaan ovat mukavien odotusten listalla, samoin suunnitelmissa oleva koiramäkeläisten tapaaminen ensi viikonloppuna. Joulua odotan tietysti myös, ja pikkujouluja, ystävien ja sukulaisten tapaamista, hyviä hetkiä yhdessä. Tautivapaata tammikuuta odotan varauksella. Tautivapaasta kun ei ole takuita, ja tammikuukin on jo ensi vuotta, hui. Ajan kuluminen on nykyään hieman pelottavaakin, eikä pelkästään sen vuoksi, että ikää tulee lisää.

Parasta on elää nykyhetkessä, ja niinhän me täällä teemmekin sisun kanssa. Nyt menen kehumaan poikaa, joka saa peltosen kanssa nostaa tassunsa, kun riitta taas utelee dvd:llä pissa-asioiden onnistumista. Sanomalehtipottaan meni, hienoa poju!

siel on läiskä, sanoi häiskä

2010-11-10T21:29:00.005+02:00

Marraskuista hiljaista hetkeä kokoontuivat tällä kertaa kanssamme viettämään markku ja esa. Ultrahuoneen hämärässä hurisi tutkakone, ja ilmastointilaitekin piti pientä ujellusta, muutoin oli hiljaista. Markku keskittyi maisemiin, esa hiljentyi tippakärrynsä äärellä, minä yritin sanoittaa toiveitani yläkertaan, ja mies kurkki näyttöä painaen välillä päänsä alas, yritti kai pysyä tajuissaan kaiken jännityksen keskellä. Varsinainen puolen tunnin retriitti meillä.

Markku oli uusi tuttavuus, ja tavanomaista tutkalääkäriä puheliaampi kaveri. Kysyi jopa vointia ja kuunteli vastauksen, pisteet siitä. Yleisvointi hyvä, paikallisia tuntemuksia on, tiivistin olotilani, jonka jälkeen päästiin maisemien äärelle. "Tämä on sitten kylmää", aloitti markku, kuten kaikki röntgenlääkärit pursottaessaan geeliä anturin päähän, ja sitten anturi lähti vaeltamaan vatsallani tuttuja reittejä. Arpea pitkin ylhäältä alas, sitten virtsarakko, edesmenneiden munasarjojen tontit ja lantion seutu, mistä siirryttiin ylemmäs sisäelimiin (tämän kaiken tiedän anatomian tunneilta, lääkäreillä ei juuri ole tapana porista tutkimuksen aikana). Viimeiseksi pysähdyttiin maksaan.

"Kyllä täällä joku läiskä on, tutkitaan vielä varjoaineella", antoi markku väliaikatietoja, ja nyt pääsi esakin estradille ruiskuttamaan lääkeaineen ja sanomaan hep kun valmista. Viiden minuutin kuluttua varjoaineen vaikutus lakkasi ja oli aika koota tulokset. Lääkäreiden koulutuksessa lienee omana oppiaineenaan "uutisten kertominen potilaalle", niin saman kaavan mukaan lääkärit esittävät asiansa. Ensin kerrotaan hyvät uutiset. "Aivan puhdasta on muuten. Maksassa on tuo soikio, sanoisin että sellaiset puoli senttiä kanttiinsa", oli markun hyvä uutinen. Sitten tapaa tulla se mutta. "Mutta kyljen puolella, siinä aivan vieressä on toinen läiskä, ehkä sentin kokoinen tai reilu, näkyvyys oli vähän huono".

Kyljessä oleva läiskä sopii tuntemuksiini. Parin sadasosasekunnin aikana ehdin miettiä jo muutaman vaihtoehdon markun tuttavallisesti läiskäksi kutsumalle löydökselle. Sisäinen kotilääkärini on säälimättömän nopea tekemään diagnooseja. Markku ehätti kuitenkin jatkamaan ja ehdotti, josko alunperinkin patteja on ollut kaksi, mutta ne ovat kasvaneet yhteen. Hoidon ansiosta ne olisivat sitten pienentyneet ja erkautuneet. Tähän, ihan mukavankuuloiseen selitykseen saan ja aion uskoa ensi keskiviikkoon asti, jolloin kuulen lääkäriltäni tarkemman analyysin ja jatkohoitosuunnitelmat. Ja saan toivottavasti sen suunnitellun hoidonkin, kiitos.

Näihin tuloksiin ja tunnelmiin tällä kertaa. Ihan hyvällä fiiliksellä. Se, mitä löytyi, oli kuitenkin pientä vaikkei niin kaunista. Ja muistinko mainita: syöpäarvo oli laskenut. Päivän luku on viisi:)

ignatus vermis

2010-11-09T21:57:00.005+02:00

Erään lapsuustoverini isä oli lääkäri. Kätevää. Sellaisina aamuina, kun (ylä)kouluunlähtö ei toveriani huitsittanut, valitteli hän päänsärkyä tahi muuta vaivaa, ja aina oli näyttää luokanvalvojalle oikein lääkärintodistus sairaudesta, latinaksi kirjoitettuna. Erään sairaspoissaolon jälkeisenä päivänä ope purskahti nauruun, kun ystäväni toi hänelle virallisen, sv-leimalla varustetun todistuksen. Äidinkielen ope oli latinansa lukenut, ja suomensi sujuvasti diagnoosin: neitokaista oli lääkäri-isän mukaan vaivannut laiskamato.

Ajattelin eilen, että nyt taitaa itsellänikin olla ignatus vermis. Loman jälkeen kotityöt ovat sujuneet vähän kantahämäläiseen tahtiin, lenkille ei ole tehnyt edes mieli ja jo kaupassakäynti on tuntunut urheilusuoritukselta. Vastoin kaikki periaatteitani jätin markettimatkallanikin auton perhepaikalle, vaikka olin ylellisesti yksin liikenteessä, invapaikka tuntui sentään liioittelulta. Tänään tutkittiin sitten seitsemän putkiloa verta, ja saamattomuudelle löytyi syy alhaisista veriarvoista. Laihanlaisen veren takia huominen hoito siirtyy viikolla.

Eikä ota edes päähän. Tässä vaiheessa syöpäilyä osaan ottaa ilon irti ylimääräisestä hyvästä viikosta, viikonloppukahveista ja maistuvasta isänpäivälounaasta. Eiköhän tämä olokin tästä vetreydy, sillä henkilökohtainen fysioterapeuttini on vihdoin saapunut huusholliimme. Perjantaista asti elämämme on ollut sisukasta söpön palleron kanssa. Palloleikkiä, unet, piiloleikkiä, tirsat, lumileikkiä, nokoset.. kuinka hellyttävän pieni ja touhukas koiravauvamme onkaan! Tosin, olin jo onnistunut unohtamaan, että vauva-aikaan kuuluvat myös iltaitkut, yövalvomiset ja kuivaksi opettelun ilot..

Minut on valittu lauman johtajaksi, kiitos vain sisu. Se tarkoittaa, että jalat pysyvät lämpiminä perunoita kuoriessa ja lehteä lukiessa, koirus kun nukkuu mieluiten emäntänsä jaloissa. Kiintymys kantaa myös vessaan ja suihkuun sekä tietokoneelle, enkä ehdi saada edes nettiyhteyttä toimimaan, kun pikkuinen huutelee jo keittiössä kaipaustaan.

Onpahan puuhaa, ja puuha pitää ajatukset tehokkaasti pois taudista. Sisukkuuteni ansiosta huominen ultra ei ole käynyt tämän päivän aikana mielessä kuin ehkä seitsemän kertaa. Tai seitsemänkymmentäseitsemän kertaa -ei kuitenkaan läheskään yhtä useasti kuin ilman tassuterapeuttiani. Mutta huomenna se on, puoliväliultra. Jossa toivon näkyvän yhtä kauniita maisemia kuin reilun viikon takaisella autoretkellämme.

auringonkeltaista

2010-11-04T22:24:00.004+02:00

Tein vuosia töitä kovin, säästin, ahkeroin, sain viihtyisän bungalowin.. lauloin irwin. Meidän perheemme ei kuitenkaan ollut las palmasissa, ja reissumme taisi olla aivan eri syistä onnistunut kuin laulajalla. Mutta playa del inglesissäkin riitti rantaa, hiekkaa ja merta niin kauas kuin silmä kantoi, ja kyllä, meidänkin lomamme oli kuin toiveunta.

Ilmojen herra tarjosi aurinkoa, lämpöä ja leppeää tuulta, ja parquehotel christobal piti huolen lopusta. Bungalowimme ja koko hotellialue osoittautui esitteen kuvia ja tietoja viihtyisämmäksi ja siistimmäksi, emmekä juuri raaskineet tukikohtaamme jättää. Yksi päivä meni rannalla, toinen vuoristoteillä autoillessa, mutta muuten levitimme leirimme jo aamusella altaille, josta retkeilimme lähinnä vain buffetpöydän ääreen tasaisin väliajoin. Ihanan laiskaa.

All inclusive osoittautui viisihenkiselle perheelle helpoksi mutta kovin raskaaksi järjestelyksi, ruoka kun oli oikeasti hyvää. Lentokentällä punnittiin onneksi vain matkalaukut:) Kotona punnittiin koko perhe, ja itselläni vaaka herjasi parin kilon painonnoususta. Se ei ymmärrä, että olen onnistuneesti kiertänyt friteeraukset ja pekonit, kuten myös majoneesilla kyllästetyt salaatit ja jälkiruokapöydän leivokset, ja valinnut lautaselleni lähinnä salaattibaarin antimia ja vaaleaa kalaa. No, vastapaistettuja räiskäleitähän ei aamusella voi ohittaa, ja tottahan KAIKKEA PITÄÄ MAISTAA. Talon viinit olivat sentään niin kehnoja, ettei niitä tullut juotua, ja allasbaarin drinkit taas sen verran vahvoja, ettei irish coffeessakaan maistunut kuin se irish, joten juomista ei juuri ylimääräisiä kaloreita kertynyt.

Kaloreita en jaksanut altaalla miettiä, paljon akuutimpi probleema oli, miten kerryttää ruokahalua aterioiden välillä. Kyljen ja dekkarin sivujen kääntäminen aurinkotuolissa ei riittänyt, joten avuksi otettiin vesijumppa ja uinti, ja auttoivathan ne. Kätevä emäntä osaa myös reissussa ottaa omaa aikaa. Kun herää pari tuntia ennen muuta väkeä -mikä perheessämme ei todellakaan ole vaikeaa- ehtii käydä pitkälläkin lenkillä, heräävän kaupungin kaduilla, rantabulevardilla tai nousuveden kovaksi tamppaamalla rannalla. Unohtumattomia aamuhämärän hetkiä.

Käärmeitä ei lomaparatiisissamme ollut -paitsi se kolmimetrinen vaalea python, jonka kanssa perheemme nuoriso-osasto halusi tulla valokuvatuksi hotellin iltaohjelman päätteeksi. Mutta mitään ikävää ei tapahtunut, mitään ei varastettu, kukaan ei sairastunut eikä edes kiukutellut. Kaiken euforiani keskellä minäkään en jaksanut hermostua niin mistään. Edes itsekkäistä sak.. eikun keskieurooppalaisista hotellivieraista, jotka kävivät buffetpöydän ääressä eloonjäämistaistelua etuilemalla, rohmuamalla ja tekemällä vielä ne kuuluisat eväätkin. Legenda elää näköjään edelleen.

Auringonkeltaisten päivien jälkeen luulisi tekevän hiukka tiukkaa palata arkeen, ruotuun ja harmaaseen tihkuun, mutta nopeasti tämä sopeutuminen käy. Laukut on purettu ja pyykkimaratonkin puolessa välissä, buffetruuan tilalle ovat tulleet silakkapihvit ja tiskit, mutta onhan ihanat muistot. Ja auringon paahtama iho. Ja paksu rasvakerros:)

viittä vaille altaan reunalla

2010-10-25T18:33:00.005+03:00

Yksi sormi enää, sanoi peltonen kun kömpi maanantaiaamuna viereen puoli yhdeksältä. Olemme viikonlopun jälkeen jo lomarytmissä, vähitellen myös lomafiiliksissä. Jos sittenkin, kaikesta huolimatta, kenties ja ehkä pääsisimme reissuun. Koko perhe.

Pakkaaminen aloitettiin olennaisesta, eikä se ollut uikkarit, vaan sinipunainen kangaslaukku täynnä ibusalia, idoformia, imodiumia ja muuta, mitä emme toivo tarvitsevamme. Sittemmin kassiin on lennätetty myös kasapäin t-paitoja, shortseja ja aurinkorasvaa, mille ennusteiden mukaan näyttäisi olevan käyttöäkin. Gran canarian viikon sääennuste on kovin keltainen.

Olemme kuin ihmeen kaupalla onnistuneet pitämään joukkueen terveenä. Kukaan ei oksenna tai edes yski, vaikka lähiympäristössä niin on tehty jo useita viikkoja. Syto-oireetkin alkavat näin viikon kuluttua hoidosta olla historiaa, joten reissun ei pitänyt olla kiinni kuin herätyskellon toimivuudesta. Tähän väliin tarvittiin tietysti vähän lisää jännitystä, jota tarjosivat lentomekaanikot sunnuntai-iltaisella lakonjulistuksellaan. Kuitenkin, jännityksen ja "mitä minä sanoin" -hetkien jälkeen viimeisin arskamatkaviesti väläyttelee meille lupausta lämmöstä: lentonne lähtee suunnitellusti...

Ja paluustahan ei ole edes väliä:)

Jokunen este on vielä voitettava. Mielessäni kuvittelen jo aamua tuolla meidän kansainvälisellä kentällämme tai helteistä iltapäivähetkeä auringon maassa..

Rouva, tuletteko käsintarkastukseen. Ai porttiko? No oliskohan tämä an implanted vein catheter? Joo, on metallia, siksi piippaa. Ei, ei ole hiukset omat. Ei etten ole passikuvani näköinen? Liiveissäkin on täytettä, juu. Ai nämä vahvat kipulääkkeet? Omaan käyttöön on. Ihan vaan, varmuuden varalta. Ja mitään diagnooseja tai lausuntoja en aio mukanani kuljettaa, ja jos todisteita ovat vailla niin heitän pertsan pois ja esittelen arpiani, luulisi paatuneimmankin turvamiehen olevan vaikuttunut syöpälookini edessä.

Huokaisen siis vasta, kun istun hotellimme uima-altaalla, kädessä pokkari ja vieressä lasillinen kylmää valkoviiniä. Silti, toinen jalka on jo siellä uima-altaassa. Ooo las palmas, oo las palmas..

pätkä peltosta perjantain piristykseksi

2010-10-22T09:39:00.007+03:00

Peltonen on saateltu päiväkotiin, ja äitee yrittää tehdä lähtöä kaupunkiin. Yrittää, vaan kun jumittuu tähän tietokoneen ääreen, hörppii sitruunavissyä ja imeskelee mynthoneita, miettii että ottaisiko pienet tirsat vielä ennen lähtöä vai menisikö kortisonin voimalla. Ei suju tämä lähtö ihan yhtä näppärästi kuin viisivuotiaalta, joka aamupuuron jälkeen puki pihakamppeet päälle ja istui vinnin portaille odottamaan äitiä, joka kuulema hidasteli. Että reippaasti nyt. Aamupiiri alkaisi ihan kohta ja neiti haluaisi kertoa mikä päivä on, reppuun pakattu lelupäivän lelu odotti esittelyä ja sormessa oleva hello kitty -laastarikin pitäisi ehtiä näyttää kaikille.

Elämä viisivuotiaan kanssa on hupaisaa, tosin kovin erilaista kuin nelivuotiaan kanssa. Päiväkoti ja kaverit ovat nyt erityisen pop, ja siksi suomme neidille mahdollisuuden nauttia laadukasta varhaiskasvatusta, hieman osa-aikaistettuna. Kaikkia hoitopäiviä ei ole tullut käytettyä, joten päätimme vähentää niitä pienen säästönkin toivossa, tosin ensimmäinen maksupäätös oli edellistä satasta kalliimpi. Aikamme tutkailimme päätöstä, kunnes hoksasimme, että laskuttajan mukaan meillä oli kaksi identtistä lasta, toinen kokopäivähoidossa ja toinen osa-aikaisesti. Soitin sitten päivähoitotoimistoon tiedoksi, ettei tuo naapurin tarhatyttö oikeasti ole meidän lapsi, vaikka ulkopuolisesta siltä saattaa vaikuttaakin. Ettei se paljon käytetty jääkaappimääritelmä ole aina se validein mittari perhekunnan arvioinnissa. Yhtä nälkäisinä kun osaavat kaapista olla välipalaa vailla:)

Kotipäivät ovat kivoja mutta varsin puuhakkaita, siinä saa äiteekin olla vuoroin isosisko, mummo, lelukaupan asiakas ja päiväkodin täti, samanikäisiä kotihoitolapsia kun kujallamme ei enää ole. Yleensä kotipäivien leikit ovat kuitenkin vuorosanoja myöten tarkkaan suunniteltuja, joten niihin osallistuminen on matalan kynnyksen hommaa, onnistuu tikkaripäivinäkin vaikka sohvan uumenista. Kuvan jumppapiiriin saavuttiin kärryillä, poikia piti vähän komentaa, mutta niin vain kaikki viskarilaiset saivat muodostettua näinkin hienon piirin. Ehkä vähän riettaan, ei tainnut kaikilla olla jumppavaatteet matkassa. Äiteen tehtäväksi jäi tällä kertaa vain kehua kaikkia ja torua henkkaa, tämä kun oli näyttänyt sitä väärää sormea. Sovittiin, että jatkossa näytetään vain peukaloa.

Siinä missä nelivuotias luonnonlapsi ihmetteli kaikkea ääneen, eikä ujostellut ketään tai mitään, on viskarilaisella jo itsesensuuria, ainakin ajoittain. Keväällä neiti kävi vielä vessareissuilla poikien kanssa, ja uteli avoimesti tuosta tärkestä, fysiologisesta eroavaisuudesta. "Niin että miten se oikein menee, pitääkö sitä pippeliä puristella vai tuleeko se pissa ihan ittekseen?" Nyt vessanovi jopa laitetaan joskus kiinni, ihan oma-aloitteisesti. Enää ei neiti käy myöskään ovensuussa tarjoilemassa kaikille vieraille kahvia porsliinikupeista.. sillä hän pyytää nämä peremmälle, uuteen kotiinsa, joka syntyi kätevästi vastahankitun parvisängyn alle. Saattaapa kehottaa vierasta kiipeämään vielä ylöskin, kokeilemaan sänkyä.

Että ei tämä kaikki luonnollisuus ole onneksi viisivuotiailta hävinnyt. Kun kaveri tulee oven taakse kysymään "voikkonää alakaa?", vastaa neiti nopeasti juu, mutta jatkaa välittömästi tärkeällä kysymyksellä: Minkä väriset kalsarit sulla on jalassa?

Josko tämä äitee vihdoin tokenisi sinne kaupungille. Mahdollisen väsykohtauksen voittamiseksi olen kirjoittanut kymmenkohtaisen kauppalistan ja sopinut vielä kahvirehvit iltapäiväksi, joten ihimisten ilimoille on lähettävä ja erinomaisen hyvä niin. Se on jo kolmas päivä, ylösnousun aika, ja aurinkokin paistaa, viittä vaille ainakin. Nyt vaan jalkaan ne kalsarit. Reippaasti nyt, hop hop.

Kirpeän pirteää kalsaripäivää kaikille!

tikkaripäiviä tiedossa

2010-10-18T18:31:00.006+03:00

Veri on punnittu ja sangen sakeaksi havaittu, neutrofiilit 11 ja leukkarit 13,3. Överiksi meni, mutta ainakin huominen hoito on varmistettu:) Neupogen on siis todettu kelpo lääkkeeksi, hintansa väärtiksi.

Ja nyt seuraa pieni, tylsä tietoisku: kela ei maksa takautuvasti erityiskorvattavia lääkkeitä. Syöpätaudin vuoksi kirjoitetulla b-lausunnolla saa kelakorttiin merkinnän taudin hoidossa käytettävien lääkkeiden erityiskorvaavuudesta. MUTTA. Korvauksen saa vasta siitä päivästä lukien, jolloin lausunto on kirjattu saapuneeksi kelaan. EI siis siitä päivästä, jolloin lääkäri tekee päätöksen. Eikä siitä päivästä, kun saneltu paperi tulee konekirjoituksesta eikä edes siitä päivästä, jolloin se viimein postitetaan. Tämän kuulin keskiviikkoiltana ystävälliseltä farmaseutilta.

Tarvittiin puolitoista vuorokautta, muutama puhelu, faksi, jonotusta parissa apteekissa ja kelassa sekä reipasta kävelyä noiden kahden väliä kipakassa pohjoistuulessa, jotta säästin 300e (neupogen) + 1000e (neulasta). Siihen tarvittiin vielä ymmärtäväinen kelan täti (oikeasti, heitä on) sekä miehenpuoli, joka kävi palavereiden välissä lisäämässä rahaa parkkimittariin. Ei kun siirtämässä auton parkkihalliin, niinhän se oli. Kiitos kuiteskin. Ja tarvittiinpa avuksi vielä rantaremmiäkin, joka sopivasti tunnin hitaan jonotuksen jälkeen tuli rähinöimään kelan aulaan. Olivat ehkä perjantaipulloa hakemassa, liekö siihen rahaa saivat, mutta saivatpa ainakin vauhtia jonotukseen. Taululla rupesivat numerot aivan juoksemaan:)

Mutta nyt on, kaiken sinnikkyyden tuloksena the päätös. Ei vielä kela-korttia, mutta paperi joka hoitaa väliaikaisesti saman asian.

PÄÄTÖS OIKEUDESTA LÄÄKKEIDEN KORVAUKSEEN

Olette hakeneet oikeutta lääkkeiden erityiskorvaukseen.

Ratkaisu:

OIKEUS KORVAUKSEEN ON MYÖNNETTY:

Lääkkeiden erityiskorvaus

Sairaus: Rintasyöpä (115)

Korvauksen määrä: 100% valmisteen korvausperusteesta lääkekotaisen 3 euron omavastuun ylittävältä osalta.

Oikeuden voimassaolo: Oikeus on voimassa 14.10.2010-31.10. 2015

Sairaus: Gynekologiset syövät (128)

samat jargonit, määrät ja voimassaolot

Perustelut:

Oikeus lääkkeiden erityiskorvaukseen voidaan sairausvakuutuslain mukaan myöntää, kun sairaus on vaikea ja pitkäaikainen ja täyttää asetetut edellytykset.

Liittenä vielä valitusosoitus, josko olen tyytymätön päätökseen.

Eläköön kansaneläkelaitos, hyvinvointivaltio ja korkea verotus!

Ja eläköön tikkaripäivät, teitä on odotettu!

pukeudutaan pinkkiin

2010-10-15T08:51:00.006+03:00

Vielä viime hetken muistutus siskot (ja miksei veljetkin), että tänään sitten pukeudutaan pinkkiin. Ehtii ehtii, vaikka illaksi sitten, jos nyt on sattunut jotain väärän väristä päälle. Roosa-nauha -kampanjassa on amerikkalainen makuvivahde, mutta olen hyväksynyt tuon kaupallisen himphömpän hyvän asian puolesta. Myytävät tuotteetkin kun ovat laadukasta käyttötavaraa, fiskarsin puutarhavälineistä ja saksista lambin vessapaperiin, eli mitään turhaa krääsää ei tarvitse hyväntekeväisyyden nimissä hankkia. Täällä pohojosessa voipi ostaa vaikka talon, ja tukea täten rintasyöpätutkimusta -vaaleanpunainen kiitos tutulle asunnonvälittäjälle, joka tällaisen tempauksen on putiikissaan pistänyt pystyyn!

Päivän huivin väri siis on määrätty, ja muutakin vaaleanpunaista kaapista löytyi. Löytöjä esittelen lähinnä täällä neljän seinän sisällä (no, lisäksi apteekissa ja ihan pikaisesti parissa kaupassa..), myönnytyksenä matalille veriarvoille olen luvannut vältellä ruuhkaisimpia ja räkäisimpiä paikkoja ainakin - hm, hetken. Yllä olevassa asetelmassa päivän huivi sekä mammalomailevilta työtovereilta tuliaiseksi saatu oikeanvärinen ruusukimppu, roosa-nauha -tuote sekin. Kaunis.

Joillekin tämä pukeudu pinkkiin -päivä ei aiheuta lainkaan ylimääräistä päänvaivaa. Viisivuotiailla prinsessoilla jokainen päivä on vaaleanpunaista unelmaa, sukista hanskoihin, sukkahousuista paitaan, unikaveriin, lelupäivän leluun ja tarhareppuun. Pukeminen sujuu aamun pikkukakkosen tahdissa huomaamatta, samalla kun lauleskelee "pikkukakkosen posti, postilokero kolmeneljäseitsemän, kolmekolmeSAKARI, tampere kymmenen..". Koululaisia jaksaa tämä naurattaa joka kerta, onneksi neiti ei ole vielä keksinyt postia sakarille lähettää.

Ja vielä kuvateksti. Tähän sopii sähköposteissa kiertävästä roosa-viestistä nappamani toive "find a cure before I grow boobs". Siksi. Pukeudu pinkkiin.

väärien piuhojen päässä

2010-10-14T11:06:00.005+03:00

Täällä ollaan, koneen ääressä. Ja ei, sairaalamme ei ole siirtynyt nettiaikaan, gynen sytoyksikössä ei edelleenkään ole tietoliikenneyhteyttä potilaille, langatonta tai langallista -siinä huoneessa risteilee vain nestepiuhoja, kirkkaita, sameita ja punaisia. Tänään en niistä päässyt osalliseksi, veriarvot kun olivat komeasti alakanttiset, neutrofiilitkin vain 0,7. Kuten lupasin, en pettynyt suuremmin uutisesta, se kun ei juuri yllättänyt. Terveellä naisen logiikalla varustettuna osasin aavistella, ettei verenkuvani hoitojen myötä juuri kaunistu, päinvastoin. Tästä päivästä tuli siis kotihoitopäivä, pienet aamupäivätirsat ja lehdenlukua, sitten kohoneuletta ja joustinta. Hoitoseuraakin on luvassa tuossa päiväkahviaikaan, kivaa kivaa.

Hoitaja ehdotti puhelimessa hoidon siirtämistä viikolla, mihin vastasin välittömästi parkaisemalla EI. Se nyt vaan ei käy. Hoidon viivästymisestä viis, mutta kun on se reissu. Syysloma + reissu -yhtälö on perheessämme koettu ennenkin haastavaksi järjestää, mutta jossain tulevaisuudenusko-puuskassa sellaista kuitenkin yritimme viime keväänä, jolloin syyslomaviikon kanarian-koneen paikat tulivat myyntiin. Kesä ja syksy on aurinkosäästetty, ja nyt on koko perheen matka etelän lämpöön maksettu, kovasti sinne haluttaisi lähteäkin. Mies on tehnyt selväksi, että tällä kertaa sinne lähden sitten minäkin, jos hekin. Että miten on sairaala... onnistuisiko mitenkään..?

Iltapäivällä "gyn.spkl" vilkkui jälleen puhelimen näytöllä. Nyt oli konsultoitu lääkäreitä aina ylintä myöten, ja suunnitelmat oli selvät. Ulla on mahtava lääkäri, ja kaiken lisäksi varustettu myös sillä kuuluisalla naisen logiikalla. Viesti oli selvä: hoidot pitää saada nyt annettua suunnitellun aikataulun puitteissa, oli reissua tai ei. Arvoja ruvetaan kaunistamaan neupogen-pistoksilla, jotka vauhdittavat valkosolujen tuotantoa. Veriarvot tarkistetaan sitten maanantaina, ja toiveissa on päästä jo tiistaina piuhan jatkeeksi. Jatkossa piikitän vielä 24h hoitojen jälkeen neulastaa, jonka tarkoituksena on kohottaa kunto heti hoidon päätteeksi. Ja minä kun luulin, että näitä kalliita lääkkeitä määrätään vasta sellaisessa tilanteessa, jota en ole edes hirveästi viitsinyt vielä ajatella. Mahtava päätös, ulla, tattista taas!

Vielä ei kannata kuitenkaan nuolaista, jää pian kieli kiinni eikä mitään edes tipahda. Peltonen laskee öitä matkaan, joten minäkin olen kärryillä, että kaksitoista yötä

on vielä nukuttava. Että niiden perästä, jos istun lentokoneessa, uskon reissun toteutuvan. Siihen asti tyydyn vaikka katselemaan kuvia hotellistamme, täällä nettipiuhojen päässä. Olisihan tuonne altaan reunalle ihan kiva päästä, eikös juu?

pikku keisarinna ja muita elämän ihmeitä

2010-10-10T13:02:00.008+03:00

Luvassa on lisää söpöilyä. Koiranpennun kuvat ovat hellyttäviä, joo, mutta nyt on luvassa vielä vaaleanpunaisempaa.

Tämä täti ilmoittaa ilolla olevansa jo kolminkertainen täti. Itävallan serkkutyttö noora emilia on kaksiviikkoinen pikku keisarinna, jota palvoo ja hoivaa vanhempien lisäksi puoli valtakuntaa - tai ainakin puoli sairaalaa. Hoitavia käsiä riittää, kiireinen keisarinna kun päätti syntyä maailmaan kaksi kuukautta ennen aikojaan. Kilo kaksisataaviisikymmentä olivat hentoiset ensilukemat puntarissa, mutta nyt paino on jo mukavasti nousussa ja hänen korkeudellaan kaikki on hyvin omassa kaappivaltakunnassaan - ja välillä sen ulkopuolellakin. Siitä se elämä lähtee, pienestä alusta, suomalais-itävaltalaisella sisukkuudella! Ja vielä kuva, keisariperheen suostumuksella.

Muitakin vaaleanpunaisia ja -sinisiä viestejä on syksyn mittaan saapunut, ja lisää on tulossa, prinsessoja ja prinssejä, pieniä ihmeitä. Näihin vauvantuoksuisiin perheisiin toivotan kaikkea hyvää, enkelin siipien havinaa, ikimuistoisia päiviä ja erityisesti hyvin nukuttuja öitä.. Vuodet eivät ole vieneet muistikuvaani siitä, ettei vauvaperheen arki aina ollut iloa ja onnea tulvillaan. Että vaikka kuinka laulussa lauletaan, ettei päivääkään vaihtaisi pois, niin ainakin jokusen koliikki-itkuisen illan ja korvakipuisen yön olisin voinut skipata. Tämä täti-elämän ihanuus alkaa vähitellen avautua itselleni, istuessani iltaa kaikessa rauhassa teeveen ääressä, nuttua neuloen, ilman että itkuhälytin välittäisi vaativia viestejä pinnasängystä :)

Ja muistan kyllä, että perheemme kasvaa kohta.. Mutta koiravauvaa ei tarvitse öisin kanniskella.. eihän?

Eräästä pienestä ihmeestä olemme iloinneet tänä syksynä aivan erityisesti. Olemme saaneet olla jännityksellä mukana odotuksessa, joka on ollut tavallista pitempi ja hartaampi. Sattuu niitä navigointivirheitä lintumaailmassakin, sillä haikara oli tällä kertaa erehtynyt vallan osoitteesta, jopa maastakin, mutta nyt ystäväperheessämme asuu pieni suuri mies. Pikku prinssi, joka on kotiutunut nopeasti vieraalle planeetalle, väläyttelee luottavaisia hymyjä kanssaihmisille ja laulaa selvällä suomella "puuha-pete, kaiken korjaa..". Ihana puuha-pete itsekin.

Tähän postaukseen, tämän kaiken kauniin keskelle ei mahdu s-sanaa. Ja totta puhuakseni, ei se mahdu juuri ajatuksiinkaan tällä kolmannella, hyvävointisella humppaviikolla, jolloin maailma vetää puoleensa. Keltaisia päiviä, tätiyhdistyksen vapaaehtoisrientoja, konsertteja, kaverikahveja ja pitkäksi venähtäneitä kahvihetkiä työpaikalla. Päiviä, jolloin olo on lähes kaikkivoipainen ja sairaslomakin tuntuu vuorotteluvapaalta, ja jolloin kotona on käyty lähinnä kääntymässä ja vaihtamassa vaatteita rientojen välissä. Nutuntekelekin sohvannurkassa odottaa torstaita, joka taas on toivoa täynnä. Ja lääkkeitä. Ja ehkä pieniä ihmeitäkin, toivottavasti.

tassuterapiaa

2010-10-03T20:12:00.003+03:00

No nyt! päätin jo kaksi kuukautta sitten, elokuisena iltapäivänä ajellessani sairaalasta kotia kohti. Vastabongattu maksapesäke painoi kylkikaaressa haitaten hengitystä, mutta lähes viheltelin keksittyäni tuona epätoivon päivänä yhden hyvän ja kestävän ajatuksen. Nyt olisi juuri oikea aika hankkia perheeseemme kauan kinuttu ja hartaasti harkittu uusi perheenjäsen, jolle vanhemmat olivat jo vähitellen väläytelleet hennonvihreää valoa. Tänä syksynä emännällä olisi aikaa kasvattaa koululaisten sijasta koiranpentua.

Lapsille oli helpompi kertoa uudesta syöpäkierroksesta, kun samalla sai ilmoittaa pentuhaun käynnistymisestä. Reippaasta neuvolakäynnistä saa palkaksi lakupötkön, hampaan poistosta pikkulelun ja syövästä koiran, niin se menee. Hau hau haussa oli puhdas terapiakoira, äidille fysioterapiaa ja lapsille tassuterapiaa, kaikille muuta ja mukavaa ajateltavaa ja ajanvietettä. Muutaman viikon nettietsinnän ja kaverinkaverikierroksen jälkeen löysimme pariviikkoisen pentueen vain puolen kilometrin päässä kotoamme.. ja niin viisi bichon havanna-vauvaa hurmasivat meidät - isännänkin, joka yrittää aamulenkkien välttämiseksi olla kovin epäkiinnostunut muun perheen projektista:)

Tässäpä kuva viisiviikkoisesta pojustamme, joka koisii velipoikansa kainalossa, mutta kumpi on kumpi..? Tämä koira-asiantuntija kun ei erottanut edes sitä ainokasta narttua pojista, vaikka kuinka kurkki vatsapuolelle.

Nimeksi koiruudelle on päätetty sisu. Ei siksi, vaikka onhan siinä ajatustakin, vaan siksi, että peltonen ehdotti "chisua" laulajan mukaan. Tämä hylättiin, sillä koiran kuin koiran luonnon päälle luulisi käyvän, jos sitä kavereiden kuullen puhuteltaisiin kisuksi. Mutta sisu on tarpeeksi lähellä, kirjoitetaan se sitten vaikka sillä c:llä kun kyseessä on c-pentue.

Ja nyt odotetaan hartaasti ja malttamattomina sitä sisukasta syksyä, joka alkaa vasta kuukauden päästä..

arkea ja yksi pissajuttu

2010-10-01T17:51:00.004+03:00

Ystävä pistäytyi ovensuussa matkalla työmaalle ja toi matkassaan kassillisen itsekasvatettuja punajuuria ja pottuja. Aamutuiman hetkenä pohdimme yhdessä, mihin aika oikein juoksee, se kun tuppaa juoksemaan vähintään yhtä lujaa kuin pienten lasten äiti, päiväkodin, työpaikan ja lähikaupan muodostamassa ikuisessa kolmiossa. Kolmiossa itsekin pörränneenä tunnustan suoraan, että kyllä tässä sairaslomassa on todella ne puolensakin, veriarvojen ja hoitokunnossa pysymisen lisäksi. Äiteellä on kerrankin aikaa tehdä, olla, kuunnella -kaikkea rauhassa. Iltapäivisin keittiön pöydän ääressä vietetään unohtumattomia hetkiä (ihan mukaviakin useimmiten) sen sijaan, että vastaisin puhelinhäiriköille joo joo ja ei ja onko läksyt varmasti tehty ja maito laitettu takaisin jääkaappiin.

Töissä ollessa en pysyisi neiti viidesluokkalaisen vauhdissa edes ajatuksen tasolla. Tänä syksynä kujamme touhukolmikko, neiti etunenässä, ovat suunnitelleet, mainostaneet ja järjestäneet jo pihakirppiksen kotipuistossamme sekä puuhakerhon alueemme leikki-ikäisille. Suositulle puuhakerholle on luvassa jatkoakin, mutta sen lisäksi paperilla on suunnitelmat vielä ekaluokkalaisten tanssi- ja leikkikerhoon koululla. Näppäriä neitokaisia on pyydetty myös järjestelyavuksi tätiyhdistyksen tapahtumiin ja varainkeruuseen, enkä epäile ollenkaan näidenkään sujuvuutta.

Tässä äidin-hikeä pyyhkiessäni ystävä muistutti minua siitä kuuluisasta puusta ja sen omenoista. Olisikohan tämä punaista kanelia vai kenties huvitusta? Joka tapauksessa ainakin tänä vuonna sato on ollut runsas. Että onneksi tällä äidillä on myös yksi pallopoika, jonka viikottainen toiminnantarve täyttyy kolmista reeneistä ja parista pyörälenkistä absille, ja joka muutoinkin tyytyy lähinnä hymyilemään akkarinsa takaa siskosten puuhille. Ja josta on vielä kovasti apuakin, kiitos yläasteen kotitalousläksyjen.. viikonloppuna meillä on luvassa nakkisoppaa:)

Koulupäivän jälkeisen välipalahetken päätteeksi alkaa trafiikki, ellei se ole alkanut jo ennen sitä, toisinaan kun keittiönpöydän ympärille kokoontuu kälätyksen määrällä mitattuna koko serranon perhe. Iltapäivän aikana ovikello soi keskimäärin parikymmentä kertaa, rappusissa kulkee omia ja vieraita viisivuotiaita ja esimurkkuja, mukavia ja tuttuja kaikki. Kaikille kulkijoille, yläasteen pitkätukkapojista naapurin tätiin peltonen keittää kahveet kotinurkkauksessaan, ja jokaiselle vieraalle neiti muistaa myös esitellä uuden sänkynsä. Saattaapa vielä kehottaa vierasta kiipeämäänkin sinne, se kun on "isojen tyttöjen sänky". Samalla viattomuudella moni ovensuussa pistäytyjä on kuullut, että meidän äitillä on muuten peruukki.

Niin. Moni on aloittanut hieman arkaillen kysymyksen, että "miten lapset ovat ottaneet..?". Mitä siihen voisi vastata? Ehkä kaiken tuon, mitä edellä. Hyvin. Normaalisti. Luonnollisesti. Äidillä on taas syöpä, äiti saa taas solumyrkkyjä, äidillä lähtee hiukset, äiti on kotona. Lääkkeet tuhoavat syöpäkasvaimen, hoitojen jälkeen hiukset kasvavat ja äiti palaa töihin. Preesens ja futuuri. Näistä kahdesta nykyisyys on kuitenkin lapselle paljon tärkeämpi, ja tässäkin suhteessa meillä aikuisilla olisi opittavaa. Voi miten meillä onkaan vielä matkaa lapsen kaltaisiksi!

Niin ne aamun tuliaisjuurekset. Ne minä pilkoin, keitin hartaudella ja soseutin keittopohjaksi. Lapsethan arvostavat, kun äidillä on aikaa kokata ravitsevaa ja monipuolista ruokaa:) Syksyllä on kokeiltu jo kaalilaatikkoa, kasvispaistoksia ja keittoja, kuten työkaverin tuliaisista syntynyt sosekeitto, joka luonnollisesti herätti hetisiltään ihastusta koulustapalaajien keskuudessa. Isommat houkuttelin syömään keiton aurajuustonokareen avulla, ja halulla nämä sitten soppaa pistelivätkin, mutta peltoselle piti keksiä lisähoukuttimia. Lupasin viimein, kokemuksiini nojaten, että kun reippaasti syö koko lautasen tyhjäksi, muuttuu pissa punaiseksi. Ja sitä punaista pissaa on nyt odotettu hartaasti pönttöön ilmestyväksi kohta pari päivää. Pahuksen geenimuunnellut kasvikset.. pitääkö tässä turvautua karamelliväriin jottei menettäisi uskottavuuttaan:)

sytopäivän farmakologiaa

2010-09-27T18:45:00.009+03:00

Hoito saatiin annettua torstaina, aivan aikataulussaan. Veriarvot olivat nousseet kahdessa päivässä huimasti, leukkarit 1,9:stä neljään ja neutrofiilit 1,2:sta 3,1:een, ihme homma, liekö ajatuksen voimalla ja peukutuksilla edes jotain osuutta asiaan. Päivän kolmas hyvä arvo oli syöpämarkkeri ca 12-5, joka oli tipahtanut ensimmäisen hoidon jälkeen kahdestakymmenestäkuudesta kahdeksaan. Omalla kohdallani tuo markkeri näyttää vain suuntia, mutta ainakin tuo suunta on oikea.

Labrakäyntiä ja näitä loistavia arvoja varten sairaalaan pitikin lähteä jo ennen seitsemää, joten vein autoni hoitoon sairaalaan parkkiin, minulle kun oli luvattu poikkeuksellisesti pirssikyyti kotio pitkän päivän kunniaksi. Auton rattiin ei taxol-tipan jälkeen muutoinkaan asiaa, siinä kun vaikuttava lääkeaine, marjakuusen kaarna, on uutettu alkoholiin. Edellinen lääke, doketakseli taas oli marjakuusen marjoja, joten ihan luonnonlääkintälinjalla tässä ollaan:) Tämänkertainen hoitopäivä kerrattakoonkin muhkean lääkeluettelon kautta, joka ei kuitenkaan taida tri vogelin luonnonlääkenormeja täyttää.

Kotona nautin jo edellisiltana aperitiivina omepratsolia (vatsansuojalääke) sekä prednisolia (kortisoni), prednisolit otin vielä aamulla uusiksi.

Sairaalassa ensimmäinen rohto oli Zinacef-antibiootti, joka valutettiin suoneen kirran toimenpidehuoneessa tulehdusta ehkäisevästi ennen portin laittoa. Kyseessä oli vain varotoimi, veriarvot kun olivat käyneet uppeluksissa.

Sitten vähän xylocainia tahi jotain muuta paikallispuudutetta oikeaan soliskuoppaan, useampi pistos. Sitten odoteltiin, vesa-anestesiologi sanoi että hänen käsissään ei kivusta tarvitse kärsiä. Kiitos kiitos. Ei tarvinnut kärsiä muutoinkaan, meillä oli oikein letkeä kaksi ja puolituntinen lääkärin ja hoitajan kanssa. Ehdittiin ruotia työpaikkojen pikkujoulut ja lääkäreiden oscar-gaalat siinä vesan asentaessa keskuslaskimokatetria, minun huudellessa kommentteja sinisen lakanan takaa ja alta. Ompeluhommien jälkeen laitettiin letkuun vielä tujaus hepariinia letkun auki pysymiseksi.

Takaisin syöpäosastolle, taksikyydillä. Kälkättelin petissä omiani, taisin jatkaa vielä pikkujoululinjalla, ja sängyn ohjaimissa ollut jaana-hoitaja kyseli jo kautta rantain, olinko kenties sittenkin saanut jotain esilääkettä. En, syntymähumalaa tämä vain, vastasin. Syöpäpotilaat voivat olla myös hyväntuulisia, ihan oikeesti.

Osastolla sain vihdoin ruokaa, ja kyytipojaksi antihistamiini-tabletin. Jälkiruuaksi, makoisan vispipuuron lisäksi, annosteltiin uuden portin kautta päivän toiset vatsansuojalääke ja kortisoni, oradexon, jota sain tupla-annoksen viime hoidon jälkeen ilmaantuneiden kutina- ja nokkosrokko-oireiden takia. Samasta syystä taxol-tiputus aloitettiin siedätyshoitona, viisi minuuttia lääkettä ja viiden minuutin tauko, ja sama toistettiin karboplatiini-tipan alussa. Ja hyvin meni, ihan pientä jalkapohjien kutinaa lukuunottamatta (mikä nyt oli niin pientä ja meni ohi itsekseen joten siitähän ei tarvinnut edes mainita:). Sytolääkkeillekin voi allergisoitua, anafylaktisen shokin vaara on suurimmillaan kahdella ensimmäisellä hoitokerralla.

Kuuden maissa olin nauttinut suonensisäisiä nesteitä vaaditut kolme litraa (keittosuolahuuhteluineen kaikkineen), ja hiilasin itseni taksitolpalle. Ensimmäistä kertaa ajelin komeasti yhteiskunnan kustantamalla kyydillä kotiin, jossa iltapalaksi nautin varmuuden vuoksi vielä primperanin (pahoinvointiin) sekä buranaa (haavakipuun). Aamulla alkoi sitten vielä kolmas kortisonikuuri, dexametason, jota piti syödä vielä muutama päivä sytojen jälkeen, samoin kuin prednisolia. Ja vatsantoiminnasta täytyy pitää huolta, muistuttivat hoitajat lähtiessä, ja josta muistutti vielä kurkkuun pyrkivä mikä-lie, joten illan päälle muistin ottaa vielä pari laxoberonia. Ja närästykseen rennietä. Jokohan siinä oli kaikki?

Että kun joku maustaa aamuteeni edelleen muovilla vielä neljäntenä päivänä sytojen jälkeen, en tiedä mitä näistä rohdoistani syyttäisin. Pahoinvointi on onneksi lievää ja kovasti laskusuuntaista jo tässä vaiheessa, mutta toki salmiakkitikkareita ja kurkkupastilleja on kulunut. Parhaimmalta maistuvat kuitenkin happamat maut. Siinä missä doketakselin jälkihuurut viettivät roskaruuan kimppuun, tekee nyt mieli raikkaita makuja, tuoretta salaattia, kylmää puolukkaa ja karvaita mehuja. Parempi lääke tämä taxol, ihan selvästi:)

aikataulussa ollaan, vielä

2010-09-22T20:57:00.005+03:00

Ensimmäisellä hoitokerralla lääkäri kirjoitti minulle maksusitoumuksen peruukkia varten. Syöpäpotilailla nyt on jotain pieniä iloja ja etuisuuksia, yksi niistä on peruukki per vuosi, joten en käynyt kertomaan että edellinenkin pertsa on ihan iskukunnossa, yksien häiden ja pikkujoulujen jäljiltä. Doketakselilla eivät hiukset lähteneet, harvenivat vain, mutta uudella coctaililla syöpälook on taattu. Että nyt lähtee, odotahan pari viikkoa, kehottivat hoitajat.

Ja niin ne läks, ihan aikataulussa ja kertaheitolla. Maanantaiaamun suihkun jälkeen harjasin enimmät hiukset pois, minkä jälkeen siirryin käsinpoimintaan. Päivä sujui vielä tyylikkäästi huivin kanssa taiteillen, mutta illalla pohjanmaatourneelta palattua piti käsittelyt suorittaa uusiksi. Kymmenen minuuttia uurastettuani peilistä katsoi pöllönpoika, johon tutustelin yön yli, mutta aamulla otin philipsin esiin. Toista yötä en enää nieleskelisi hiuksia. Eteen jätin kuitenkin vielä niiskuneititupsun, josta riittää perheen nuorisolle hupia, ja itselleni ehkä hiukan esteettistä iloa, se kun pilkottaa huivin alta jotensakin normaalin näköisesti.

Moni on surrut puolestani hiusten menetystä, joten minun ei kauheasti tarvitse. Yritin analysoida tunteitani siinä kylppärin peilin edessä taiteillessa, ja tunsin ainakin

a) hienoista helpotusta. Sytostaatit vaikuttavat vahingollisesti ainakin joihinkin soluihin.
b) uteliaisuutta. Miltä näyttäisin ilman tukkaa? Hiuksia kun on ollut aina, mittaakin yleensä vähintään polkan verran.
c) huvitusta. Tilanne nyt vaan oli hieman absurdi.
d) harmitusta, enemmän kuin surua. Ja se harmituskin on enemmän käytännöllistä lajia. Perheenemännän edustuskunto vaatii taas enemmän irto-osia ja aikaa. Hampaat on sentään omat.
e) kosmetiikkaosaston kutsun. Nyt tarvitaan vähän lisää hunaa puuliin. Ja ehkä uusi ripsari, ja kulmakynä, puuteri..
f) luottamusta. Ne kasvavat takaisin, vahvempina. Niin kuin minäkin. Aivan kuten syöpäjärjestöjen mainoksessa luvataan.

Huomenna on taas torstai toivoa täynnä. Hoitoaikataulu on edelliseltä kierrokselta tuttu, kolmen viikon välein, jos veriarvot ovat kunnossa. Ja se jos tapahtui jo heti ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Sytostaattitiputus on vaakalaudalla, leukosyytit ja neutrofiilit kun ovat siinä hilikulla, vaikka olo on mitä mainioin. Aamuseiskalta otetaan uudet labrat, ja jos ne ovat kunnossa, tiputetaan taxol ja karboplatiini esilääkkeineen, mutta jos leukkarit eivät ole nousseet siirtyy hoito seuraavalle viikolle. En haluaisi siirtää hoitoa jos ei ole aivan pakko, joten päädyimme veriarvojen tarkastukseen, sillä sairaalaan olen joka tapauksessa aamulla menossa. Kirran puolelle, jossa solislaskimoni preparoidaan esille ja siihen asennetaan paikallispuudutuksessa portti, jonka kautta tulen jatkossa coctailini nauttimaan. Kätevää, sekä laitto että lääkkeen anto, lupasi hoitaja, kun ehdotti toimenpidettä minulle.

Päätän jo etukäteen, etten pety, vaikka veriarvot huitelisivat huomenna vielä alamailla. Kun kerran olen kaupungissa, menen sinne kosmetiikkaosastolle, ainakin vähän katselemaan. Syyskenkiäkin voisi kokeilla. Ja tottakai käyn myös kahvilla. Tai peräti lounaalla - se kun maistuu vielä:)

tarveharkintaista terapiaa

2010-09-15T10:33:00.003+03:00

Työnteko sairaslomalla on tehty melko mahdottomaksi, tähän tulokseen tulin viikon kestäneiden haastattelututkimusten jälkeen. Ja mikäpä minä olen lakia ja sen tulkintoja muuttamaan, vastassa kun on suuria kysymyksiä vastuista, vakuutuksista, työkyvyn uudelleen arvioinnista ja siitä pahimmasta, tarveharkinnasta.

Harkitaanpa nyt hetki sitä tarvetta niin ei viranomaisten tarvitse. Eli, rahaa tarvitsen, olkoon se sairauspäivärahaa tai palkkaa. Talovelkaa pitää lyhentää ja perhe ruokkia, tiliotteesta löytyy näitä miinusmerkkisiä tarpeita kuukaudessa keskimäärin kolmen sivun verran, tarpeellista ja turhempaa. Se harkintapuoli on hankalampi. Alkusyksy meni syöpäuutisesta toipuessa, ajatukset kiersivät kehää maksa - keuhkot - luusto - aivot -, tämä elimestä elimeen leviävä reitti on viime vuosina tullut aivan liian tutuksi syöpäystävien kautta. Elokuussa eivät jakolaskut ja välituntiriidat olisi tuonne kehälle mahtuneet, vaikka se melko nopeasti laajenikin kehoni ulkopuolelle ja sai lisää valoa, toivoa ja uskoa huomiseen.

Ensimmäisen hoidon jälkeisestä krapulasta toivuttuani tunnen olevani työkykyinen, ainakin suurimman osan aikaa. Tämä tosin on vain tunne, veriarvot elävät salattua elämäänsä, enkä tiedä todellista kykyäni kamppailla perusflunssaa ja yrjöä vastaan, ne kun liikkuvat koulun käytävillä yhtä ahtaasti ja innokkaasti kuin kuusisataa koululaistakin. Tämä on kait se suurin järkisyy pysytellä kiltisti sairaslomalla, kotiäitielämästä nauttimassa. Ja onnistuuhan sekin. Tämän viikon kohokohtia ovat olleet lämminhenkiset lounastreffit kavereiden kanssa, jääkaapin ja peltosen vaatekaapin inventaario sekä kaalilaatikon teko, luvassa on vielä tätiyhdistyksen kokous, kylppärin pesua ja balettitossun nauhojen ompelua.

Nautitaan nyt tästä elämänvaiheesta ja sen suomista mahdollisuuksista. "On niin helppo olla onnellinen, tyytyy siihen mitä on..", ja tällä tyytyväisyydellä mennään lokakuun loppuun saakka. Siinä vaiheessa harkitsen sitten työkykyni uudelleen lääkärin kanssa ja haen tarvittaessa jatkoa kotielämääni. Olen ihan tietoinen siitäkin, että syksyn kuntohuippu on saavutettu ja ohitettu, ja että marraskuussa en enää juokse kympin lenkkiä vaikka viime lauantaina se sujui vielä ihan kepeästi. Hmm. Sujuikohan se liian kepeästi? Pitäisikö sytostaattivaikutusten olla voimakkaammat, jotta lääke oikeasti tehoaisi? Onkohan maksapesäkkeeni pienentynyt? Tuntuukohan tuolla vasemmallakin puolella jotain?

Kuka vielä miettii, mihin sitä työtä tässä oikein tarvitaan? Onneksi lainsäätäjä ja tulkitsija eivät sentään kiellä käyntejä työpaikalla, vaikkapa pullapäivinä. Kahvittelun lomassa saatan eksyä joskus luokkahuoneenkin puolelle, ihan tarveharkinnan perusteella. Kollegoiden lisäksi saatan ajautua jutusteluun myös oppilaiden kanssa, ja joku tietämätön voisi kutsua sitä kasvatukseksi tai peräti opetukseksi. Ehei, ei oteta riskiä kelan kanssa. Nuo mahdolliset tilanteet ovat ihan silkkaa terapiaa:)

laulu työnteon vaikeudesta

2010-09-09T18:48:00.005+03:00

Keskiviikkoaamuna letitin peltosen hiukset, pakkasin päiväkotirepun ja heilutin hyvästiksi ylpeälle viskarilaiselle. "Äiti hakee tänään sitten ajoissa, ettet rupea pihalla kitisemään että nytkö jo", evästin neitiä, joka pääsääntöisesti haluaa mennä päiväkotiin joka aamu, se kun on hänen jobinsa. Isän ja peltsin jälkeen lähtöä tekivät koululaiset, ja kymmeneltä talossa olin vain minä sekä ylen ykkönen. Tiskit ja pyykit oli hoidettu vartissa, yhteentoista mennessä palasin jo kylältä labra- ja apteekkireissulta, kaupassakin olin ehtinyt poiketa. Olin kunnossa ja ainakin voimaini tunnossa. Viikko sytostaateista, ja olo alkoi olla kutakuinkin normaali, kahvi meni alas, jalat jaksoivat saman kuin pää eikä sohva vetänyt puoleensa. Entäs sitten, tik tik.

Onhan niitä, hommia. Talo voisi olla siistimpi, lusikkalaatikot valkoisemmat, pyykit silitettyjä ja ikkunoista olisi kiva nähdä läpi vielä talvella, mutta yksikään niiden eteen tehtävä homma ei huitsittanut. Neuleentekele eikä dekkari innostanut, ja ilmakin oli vielä aamusumuinen, torille tai metsäretkelle ei viitsinyt lähteä, yksin varsinkaan. Koska oli keskiviikko ja pullapäivä, päätin reippailla työpaikalle kahville, asiantynkääkin oli yhden reissun verran. Opettajahuoneen mukavan kahvituokion jälkeen eksyin vielä omaan luokkaani, porisin tunteroisen kullannuppujeni kanssa ja ajattelin, että tätähän minä voisin tehdä, työtä. Voimien ja veriarvojen mukaan, vaikka päivän silloin, toisen tällöin.

Tiesin kutakuinkin vastassani olevat haasteet, mutta ajattelin ottaa niistä selvän. Palvelunumerossa 020692204 vastasi hannu Kela, ja keskustelustamme todettakoon vain sen verran, etteivät siinä kohdanneet ihmiset, asiat, aaltopituudet eivätkä kemiat. Sen kuitenkin ymmärsin, että olen ilmoitusvelvollinen suhteessa kaikkeen, mikä koskee muuta tekemistä kuin 24/7 sairastamista. Jossain vaiheessa katsoin asiakseni korostaa, etten ole aikeissa hyötyä tästä taloudellisessa mielessä mitään, saisinhan saman rahan sohvalla maaten. En edes aio huijata mitään enkä ketään, minä sinisilmäinen umpirehellinen suomalainen perheenemäntä. Ja olen minä oikeasti sairas.

Summaksi sain, että voisin työpäivän joskus tehdäkin, kunhan vaan muistan ilmoitusvelvollisuuteni. Ja että se voi sitten muuttua harkinnanvaraiseksi, se sairauspäiväraha, riippuu käsittelijästä. Voisihan sitä ottaa riskin, ajattelin, ja päätin soittaa vielä palkanlaskijalle. Hänen mukaansa tässä kyllä nyt tarvittaisiin uusi lääkärintodistus, jossa todettaisiin, että olen sittenkin työkykyinen. Minkähänlainen olisi sairauslomatodistus, jossa todettaisiin, että olen samalla sekä työkyvytön ja työkykyinen? Pitänee selvittää seuraavalla hoitokerralla. Tällä erää olen anonut sairauslomaa lokakuun loppuun, jatkopaperikin on kirjoitettu, mutta annan sen ja ajatusten hautua vielä ainakin seuraavaan sytostaattikrapulaan.

En ihan vähästä lannistu. Torstaina lähdin taas työmaalle, vähän pidemmälle kahvittelukeikalle. Välillä eksyin luokkahuoneeseen, ja saatoinpa neuvoa hieman vähennyslaskujen alkeitakin, ihan vaan siinä rupattelun ja kahvittelun lomassa. Että jos lautasella on kolme perunaa ja syöt yhden, niin kaksi jää. Tämä oli nyt tosi surkea esimerkki, kun ruokaa ei kannata jättää. Keksisikö joku toisenlaisen laskun? Ja että ännä on kiva kirjain, nythän me saadaan vaikka mitä sanoja. Ja lausekin, uuno ui, kukas sen keksi, hienoa. Kouluillahan on kummeja ja mummeja, olisinko minä vaikka koulukummi? Kummi tai pummi, kaikki olivat tyytyväisiä pyrähdykseeni, eniten minä itse, mutta ehkä myös Kelan hannu. Joka muisti varoittaa, että vapaaehtoistyökin voi viedä sairauslomakorvauksen, jos käsittelijä niin päättää.

Toivon tämän käsittelijän ymmärtävän, ettei työkyky ole on ja off, mustaa ja valkeaa, joko tai. Ja että antaessaan saa. Ja että elämän tarkoitus on rakastaa ja tehdä työtä. Kuka viisas senkin on todennut, mutta vinha perä siinä on. Ja jos olet kuullut laulun rakastamisen vaikeudesta, älä ota sitä tosissasi. Tämä oli laulu työn tekemisen vaikeudesta, se kun tuntuu noista kahdesta huomattavasti haastavammalta:)

soreasti koreasti

2010-09-07T09:11:00.016+03:00

Lauantaina tuli täyteen kaksi vuotta syöpäelämää. Syyskuun neljäs päivä 2008 kuulin sairastavani rintasyöpää ja lokakuussa löytyi vatsanpeitteisiin levinnyt munasarjasyöpä. Vaativan leikkauksen jälkeen, noustessani ensimmäistä kertaa istumaan sänkyni laidalle, ajattelin olevani tyytyväinen, jos näen vielä joulun - heikossa kunnossa se tuntui realistiselta tavoitteelta. Tuli joulu ja tuli toinen, ja uskoni tuleviinkin jouluihin palasi, ei elämä loppunutkaan syöpädiagnoosiin. Eikä se lopu edes uusimiseen, vaikka niin saatoin ajatella vielä joku aika sitten.

Heti maksametastaasin löytymispäivänä sanoin miehelleni, että elämän pitää jatkua mahdollisimman normaalina. Syövän ja hoitojen ei anneta vaikuttaa perhe-elämään enempää kuin on aivan pakko, ja suunnitelmista, reissuista, lasten harrastuksista ja omistakin pidetään kiinni. Eletään laadukasta arkea ja nautitaan kotielämästä, ettäs tiedät, rouva on puhunut. Mies mietti päivän verran sanomisiani, ja tuumasi sitten, että ei, nyt eletään vähän täydemmin. Tehdään asioita hetken mielijohteesta, reissataan hiukan ja nautitaan elämästä. Ehätti kuitenkin tarkentaa, että toki kukkaron sanelemissa puitteissa, mutta siinä vaiheessa minä istuin jo netin ääressä tutkimassa matkustusmahdollisuuksia, äkkilähtöjä ja kaupunkilomia. Ex tempore pystyyn polkaistu itävallan matka oli sitä täydesti elämistä, ehkä jopa kukkaron puitteissa, matka kun tullee kuitatuksi peruuntuneen reissun vakuutuksesta.

Elämän juhlasta pidetään muutenkin kiinni. Isä ja isot lapset ovat tavanneet käydä elokuun lopussa kesänlopettajaisreissulla härmän huvipuistossa, eikä tuota viime viikonlopun reissua tullut mieleenkään perua yhden syövän vuoksi. Tällä kertaa mukaan pääsi peltonenkin, jotta sain rauhassa toipua hoidosta. Turha kuvitella, että neiti enää jatkossa jää reissusta pois. Kahdeksan tunnin aikana tämä ehti käydä kolmisenkymmentä ajoa laitteissa, jonka jälkeen jaksoi vielä heilua nuorisokonsertissa ja ihastella ilotulitusta, ilman että olisi vahingossakaan levähtänyt rattaissa, jotka varta vasten lainattiin naapurista raskasta päivää varten.

Samaan aikaan toisaalla juhlistin kahta elämäntäyteistä vuotta. Syöpää tai ei, täyttä elämää nämä ovat olleet. Kaupunkikin vietti synttäreitään, ja juhli sitä monenlaisilla tapahtumilla, minä mukana. Kuljeskelin ihmismassan mukana auringonpaisteisella kävelykadulla ja söin kesän viimeistä pehmistä antaumuksella, seuraavan kerran mansikkaraitaa sitten ensi vuonna! Neljäksi kiiruhdin kaupungintalon juhlasaliin nauttimaan barokin makupaloja nuoren orkesterin tarjoamana, minkä jälkeen oli vuorossa salaattibaarin makupalat. Kanacaesarin, primperanin ja parin salmiakkipastillin jälkeen alkoi tuntua siltä, että jaksaisin vielä yhden juhlallisuuden, ja hyvä että jaksoin. Johanna & mikko iivanainen duo oli puhuttelevaa, rehellistä ja taidokasta laulua & soittoa, kansanlauluja ja negrospirituaaleja omilla sovituksilla.

Illalla nukkumaan mennessä olin vielä haltioissani tunnelmallisesta keikasta täpötäydessä yliopiston kappelissa. Johanna tulkitsi soittajapaimenen väkevästi, ja laulun sanoissa oli sanomaa enemmän kuin kansanlaulun sepittäjä aikoinaan lienee tarkoittanutkaan. "Hei, soreasti, koreasti pillini soipi.." tuntui kiirivän kohti viidettä penkkiriviä, vasenta laitaa. Niinhän tässä mennään, soreasti, koreasti. Nautitaan elämän juhlasta, iloitaan arjesta ja pysähdytään jokaiseen hyvään hetkeen.

Ja nyt se hyvä hetki on pala valkosuklaakakkua ja ehkäpä kuppi kahvia, viiden päivän kahvittomuuden jälkeen! Elämä alkaa maistua, muultakin kuin muovilta:)

annan teille tulevaisuuden ja toivon?

2010-09-02T20:38:00.006+03:00

Torstai oli toivoa täynnä. Mieheni olisi viettänyt synttäriaamuaan varmasti mielummin jossain muualla kuin gynelogian klinikan syöpäosastolla, mutta siellä hän kanssani ihasteli vasta remontoituja tiloja odotellessamme lääkärille pääsyä. Vau, olipas valoisaa ja kodikasta! Olin iloinen, ettei hoitajia sentään oltu uudistettu, ja nämä tulivatkin kaikki käymään sänkyni vieressä toivottamassa tervetulleeksi, olin kuulema ollut pitkään pois. No jaa, melkein puolitoista vuotta, ja pitempääkin olisin voinut pois pysyä. Aika on suhteellinen käsite, totesi tähän vieruspetin rouva, joka tapaa käydä hakemassa lääkityksen joka vuosi, tähän mennessä niitä vuosia on kertynyt yhdeksän. Toivon tulevani perästä.

Moni ystävä kyseli, oliko munasarjasyöpä se hyvä vain huono vaihtoehto. Tjaa. Enpä tiedä. Maksasyövän ennuste ei ole niitä kauneimpia, mutta rintasyövän puolesta taas olisivat puhuneet useat mahdolliset hoitolinjat. Munasarjasyöpä oli jo löytyessään levinnyt, joten se tuntui vaihtoehtona loogisimmalta. En osannut toivoa mitään näistä kolmesta, enkä käyttänyt juurikaan energiaa hyvä vai huono -vastauksen hakemiseen. Ja olisinko edes osannut toivoa sen paremmin kuin talon akka, joka kansansadussa sai makkaran eteensä, sitten nenäänsä ja lopuksi nenästä pois. Toiveista tai toivomattomuudesta huolimatta nämä ovat minun madonlukuni ja näillä mennään, eikä ollenkaan toivottomana. Koska jokaisesta asiasta löytyy aina se hyvä puoli (kyllä löytyy, turha vikistä siellä ruudun toisella puolella), oli se tässäkin: pääsinpä tutulle osastolle, upean hoitotiimin hoivaan. Hoitajat ja lääkärit, kansainvälistä valioluokkaa. Ansaitsevat kaikki sertit.

Lääkäreiden ykkösvaliolla, päivillä, ei ollut kiire, ja rempseän rauhallisesti jutustellen hän esitteli meille taistelukaavioita. Sytostaateilla mentäisiin, seröösiä tautia on turha lähteä maksasta polttamaan, sillä tämän lajin karsinooma on viekas tekemään kehoon ultrassa näkymättömiä pesäkkeitä. Hyvin selitetty, päivi. En vänkää enempää. Tiputuksena jatkuisi tuttu karboplatiini, mutta doketakselin tilalle vaihdettaisiin paklitakseli, joka onkin munasarjasyövän ykköslääke. Viimekertaisiin lääkevalintoihin vaikutti myös rintasyöpä, jota nyt ei tarvitsisi huomioida - pieni tuuletus tälle! Jatkossa olisi luvassa myös avastinia verisuonten kasvun estoon, joko sytostaattien yhteydessä tai estohoidoksi niiden jälkeen. Sytostaattien rinnalla menisi sitten kolmenlaista kortisonia, mahansuojalääke ja antihistamiini, ja varautua pitäisi myös särky-, vatsantoiminta- ja pahoinvointilääkkeisiin. Ja enemmän kuin lääkkeitä, olisi luvassa sivuvaikutuksia. Mutta näillä, päivi jatkoi, on tarkoitus pitää tauti mahdollisimman pitkään taas kurissa.

Siinä se taas tuli, mahdollisimman pitkään. Etäpesäkkeisen taudin häätäminen huus hukkaan harvoin nykylääketieteeltä onnistuu, mutta tästäpä siirryimmekin päivin kanssa tulevaisuuteen. Kävimme läpi vaihtoehtoisia hoitolinjauksia, hormonihoitoa, geeniteknologian saavutuksia ja virushoidon viimeisimpiä kuulumisia. Kauniisti päivi teilasi huhun, jonka mukaan yliopistosairaalassa ei tehtäisi kokeellisia hoitoja. Kyllä vaan, kaikkea tehdään, mistä arvellaan hyötyä olevan. Mutta nyt uskotaan, että tällä vaikuttavalla lääkearsenaalilla saadaan vaste, toivottavasti jo kuudella hoitokerralla. Kaikkein toiveikkaimpien ennustusten mukaan saan taas tammikuussa tituleerata itseäni tautivapaaksi elostelijaksi.

Toiveiden toteuttamiseksi urakoitiinkin sitten kokonainen päivä, kylläkin aivan leppoisasti sängyssä lueskellen ja naapurin rouvien kanssa jutustellen. Mikäs tässä, valmiissa, ihanassa, maailmassa, perheiden ja tukijoukkojen ympäröiminä, hyrisimme yhdessä, ja kippistimme ne konjakit kahvin kanssa. Skål, mieheni! Ensi vuonna juhlitaan sitten tasavuosia (eikä niitä juhlita sairaalasängyn pohjalla..).

minun ärhäkkä naispaholaiseni

2010-09-01T14:52:00.004+03:00

Maksassani lymyävä luumu alkoi muistutella itsestään heti kotiinpaluun jälkeen. Oikeassa kyljessä on tuntunut parin päivän ajan hienoista painontunnetta, ehkä vihlaisu silloin tällöin, mutta tramal-tasolla käyneenä en näitä tuntemuksia vielä kivuksi nimittäisi. Pikemminkin nämä olivat muistutus siitä, miksen tänäkään aamuna kunnon kansalaisen tavoin suunnannut kulkuani kohti tuottavaa työtä -tai edes kohti opettajainhuoneen keskiviikkoista pullatarjoilua. Ookoo, tämä ei siis ollutkaan ylimääräinen syysloma, jollaisena olin ruvennut elovapaatani mielessäni pitämään. Toisaalta, kun sairaalasta ei kerran mitään kuulunut, päätin olla terve syyslomalainen, kunnes toisin todistetaan. Minähän en sairaalaan soittelisi ja rupeaisi väkisin vänkäämään itselleni diagnoosia.

Mutta sairaala soitti, ja siihen loppui tautivapaani. Oikea kylki tuntuu jo kovin kipeältä. Vastustajastani oli vihdoin saatu selvä, munasarjasyöpähän se siellä, epätyypillisesti heti sisäelimeen metastasoituneena. Ärhäkkää laatua, kun ei tyydy vain vihjailemaan uusimisesta kerryttämällä nestettä vatsaonteloon, kuten odotettiin. Minun hormoonipositiivinen naispaholaiseni on jälleen irti! Hoitaja kertoi, että lopullinen koepalavastaus oli juuri saapunut, ja hoitosuunnitelmakin oli vielä vähän epäselvä, mutta taisteluun lähdetään heti huomenna. Lääkärit päättäisivät täsmäaseesta vielä tämän päivän aikana, aselajina tulee kuitenkin olemaan perinteinen myrkytyshoito.

Että huomenaamulla sitten puoli yhdeksältä hoitoon, kertasi hoitaja. Ihanaa, vastasin minä, ja päiviä nauratti langan toisessa päässä. Harvoin potilaat tänne noin hinkuvat. Kuitenkin, kyllä tämä tuloksen selviäminen ja taistelun alkaminen oikeasti on, kaiken uuvuttavan odotuksen ja pelottavan epätietoisuuden jälkeen, lähes ihanaa. Jos ei nyt ihanaa, niin ihan jees. Tai ainakin odotettua. Ja ennen kaikkea helpottavaa.

pöytäkirja

2010-08-30T20:30:00.007+03:00

Pallopäiden tissihenkinen tapaaminen

29.8.2010 klo 12.00

Senaatintori, helsinki

1. Kokous huomataan heti yliopiston rappusilla päätösvaltaiseksi. Paikalle on saapunut myös muutama sata ulkojäsentä.

2. Verrytellään jalkoja ja kielenkantoja. Jälkimmäinen sujuu heti ja helpommin.

3. Suoritetaan velvollisuudet alta pois, eli kävellään neljän kilometrin reitti, kulkueen hännillä poliisin valvoessa suoritusta siinä hännässä kiinni. Kaikki jaksavat maaliin, muutama ratarikko huomioidaan. Kukaan ei pääse poliisin kyytiin.

4. Tunnelma on korkeammalla kuin tuomiokirkon torni.

5. Siirrytään varsinaiseen kokoukseen ravintola mayaan, hyväksytään maittaelan syy poistumiseen kesken kaiken. Kokouksessa tehdään runsaasti rehellisiä kannanottoja.

Positiivisuus:

Päätetään, ettei positiivisella asenteella voi parantua syövästä, vaan kyseessä on urbaani legenda. "Sinä kyllä selviät, kun jaksat olla noin iloinen" -kommentteja ei tarvitse kuunnella saati uskoa. Todetaan kuitenkin, että myönteinen asenne voi parantaa elämänlaatua, niin tautivapaalla kuin taudin kanssakin.

Kiitollisuus:

Ärkoolle myönnetään lupa olla täysin kiittämätön kaikesta, mikä liittyy syöpään. Jos joku haluaa olla kiitollinen, se sallittakoon. Eli sanna saa olla kiitollinen sairasloman aikana löytyneestä luovuudesta ja rohkeudesta jättäytyä hetkeksi oravanpyörästä. Tiina saa olla kiitollinen kaikesta, jos kerran välttämättä haluaa.

Sen sijaan päätetään, että muut paitsi anitta, sanna ja tiina jäävät suureen kiitollisuudenvelkaan, kun eivät tuoneet mitään tuliaisia meille muille:) -huh, onneksi muistin ne mozartin kuulat, kun olin kumppaneilta saanut ihanan korun ja joulukortinkin tulevaksi jouluksi..

Toiveet:

Muistutetaan jäseniä toiveiden vaarallisuudesta. Ne voivat oikeasti toteutua. Päätetään varoittaa myös muita tästä asiasta. Mm seuraavat toiveet olisivat saaneet jäädä toteutumatta:

"Kunpa rinnat olisivat vähän pienemmät. Jospa sitten lasten teon jälkeen pääsisin rintojen pienennykseen."

"Olisipa kerrankin omaa aikaa."

"Voin kun kesäloma ei ihan vielä loppuisi."

Optimismi:

Optimismi-sanan voisi vapaasti suomentaa "optiseksi harhaksi". Pessimisti ei pety, joten miksi emme (ainakin salaa) uskoisi kurjia ennusteitamme? Näin on olemassa mahdollisuus positiiviseen yllätykseen. Toisaalta, vaikka itse saamme olla pessimistejä, tulee meitä hoitavien tahojen valaa meihin toivoa. Ja tarjota konjakit sytostaattihoidon päätteeksi, kuten pohjoisessa.

Lupaukset:

Katsotaan kameraa ja hymyillään, tissitiimi ja tukijoukot. Samalla sovitaan, ettei tällä kertaa ja tästä otoksesta tule kuvaa kenenkään syöpäläisen muistokirjoitukseen. Ja lupauksista pidetään kiinni, fröökynät.

Motto:

Pohditaan sitä, että on erittäin tärkeä juhlia saavutuksia niin syöpäpolulla kuin muutoinkin. Viimeinen sädehoito on yhtä suuri aihe skoolaukseen kuin väitöskirjan jättäminen painoon (muista, kitsune, odotamme tuuletuksia torstaina!).

Siis: Juhlapukua ei säästellä!

Tälle kippistetään kermaliköörillä (ensi kerralla sitten tee aitoa baileysia), tai sitten jollain muulla. Muistetaan, että maksaakin pitäisi säästellä vaikka tahtoisi täysillä päästellä.

6. Päätetään kokous aivan liian lyhyeen klo 17.43 laukunkantajan näyttäessä kriittisiä käsimerkkejä. Bussi lähtee, mutta tulee takaisinkin.

Seuraava kokous onkin sitten pikkujoulut:)

roosa-nauhassa nähdään!

2010-08-28T16:08:00.005+03:00

Jotkut juoksevat mitalien toivossa, itse kerään pelkkiä nauhoja -ja niitäkin vain vaaleanpunaisina. Ja tässä tapahtumassa ei tarvitse edes juosta, vaan kehnommallakin kunnolla pääsee mukaan.

Kävin valtiovierailuni alkajaisiksi tsekkaamassa paikan ja kuvauttamassa itseni tunnistuksen helpottamiseksi. Kuningattaren kukkakimppu kuului ehdottomasti kuvaan, se tosin meni ihan aidolle prinsessalle porvooseen. Kuukauden vanhat prinsessat ovat niitä aidoimpia, he eivät tarvitse edes hernettä patjan alle nukkuakseen huonosti. Tosin porvoon prinsessa ei vetänyt hernettä nenäänsä juuri mistään, eikä edes nukkunut huonosti, ihana pikkuneiti! Terveisiä hoviin!

Senaatintori sunnuntaina 29.8 klo 12 näyttää varmasti täydemmältä - ja pinkimmältä - mutta hyvin tänne mahdutaan. Toivottavasti meitä on paikalla paljon, jollain tavalla taudin koskettamia. Ei siksi, että syöpä olisi jokin ilosanoma eteenpäin vietäväksi, vaan siksi, että näytämme miten taudin kanssa tai rinnalla eletään. Ihan normaalia elämää, iloineen ja suruineen, häpeilemättä. Ja että meitä tautisia on valtavasti, mutta kuorman kantajia vielä enemmän. Ja että yhdessä pärjää paremmin. Nähdään!

suurta ja komiaa

2010-08-26T23:51:00.005+03:00

Täällä on ollunna niin hiano sairasLOMA. Aurinko on paistant ja met ollaan kierrelty ja nautittu elämästä, välillä hörpätty sumpit ja parannettu maalimaa. Palijo on nähty ja kuvia otettu, nii voipi näyttää kotiväellekkii. Sitä oon täsä miettiny, että mikä siinä on, jotta ulukomaila kaikki vaikuttas olevan aina palijo suurempaa ja komiampaa?

Nää tommaatit löyty torilta ja oli sellaasia kunno ryntähien kokoosia. Taisiva olla vaan niitä keenimuuntosia.

Täällä euroopasa mahtuu emäntäki makkaa beibisitserisä. Ihan niinko emännil olis joskus aikaa maata!

Kylhä tää komia on tää nykytaiteen museo. Vaik nää ite meinaa et se olis ruma ko kaupunki o muute niin nätti.

Ei sillä että mää mitensäkään kateellinen olisi. Tommosii etanoita en ainakaa meitin pihalle huolis! (tee: tämä on sinulle:)

Kyllä meillä suomessa asiat on aikas sopivasti. Miten on, lankomiäs, oonkos muistanu kertoa siittä njyysviikin jutusta.. niin siittä maaliman paras maa -kisasta missä suami pärjäs hianosti, juu, jawohl, ihan parraaks oli valittu. Juu, se oli juuri se sama juttu kun kattos tuo itävalta oli vasta kahreksastoista..

Ja huomenissa kohti sitä ykköstä!

(Vielä voisin newsweekin väeltä tiedustella, että ovatko varmasti muistaneet huomioida laskelmissaan säätä..? Ennusteen mukaan viimeistään helsinki-vantaalla täytyy kaivaa sukkikset laukusta. Oi ei. Joko se kesä meni?)

Grüss Gott!

2010-08-23T23:06:00.005+03:00

Die Schwestern, -1.

Esikoisella on kerrankin pienempi vyötärönympärys kuin kuopuksella:)

Lyhyt kuninkaallinen kädenheilautus: valtiovierailulla kaikki sujuu mallikkaasti!

käytäväpaikalta ikkunapaikalle

2010-08-19T20:56:00.005+03:00

Tämänkertaisen valtiovierailun puitteet olivat sangen vaatimattomat. Käteltyäni aamusella vieraan vallan edustajan, huomasin tämän kädessä olevasta listasta, että edustuspaikkani tulisi olemaan K1 - jotenkin arvasin, ettei K tarkoittanut kabinettia. Käytössä olevista käytäväpaikoista omani oli kuitenkin ehdottomasti paras, näkymät olivat avoimet niin valtionkansliaan kuin juhlasaliinkin. Hoviväen hyörinä oli virkistävää seurattavaa, ja ohimennen pääsin osalliseksi myös muiden kuninkaallisten ongelmista. Spontaani keskenmeno, raskauspahoinvointi, kohdunkaulan muutokset, munasarjakysta, gynekologinen sädejakso, akuutti vatsa..

Käytäväpaikallakin palvelu pelasi, henkilökunta oli entisenlaistaan, osaavaa ja upeaa. Soittokellon puuttuessa napsuttelin sormiani ja huutelin tarjoilijaa, ja auliisti nämä aina saapuivat, lupasivat laittaa laskut piikkiin. Itseäni ei laiskottanut, mutta toimenpiteen jälkeen oli tiukka määräys pysyä kuusi tuntia täydellisessä vuodelevossa, joten muut saivat tuoda kaapista kassin, voidella leivät ja nostaa päätyä. Sen verran topakasti lepokäsky tuli, että päätin totella sitä mukisematta. Tämänkertainen toimenpide oli ollut hieman riskimpi, sillä neulaa jouduttiin pyörittelemään sisuksissani varsin perusteellisesti.

"Ovariokarsinoomakontrollissa 8/2010 maksassa todettu yksittäinen metastaasisuspekti pesäke. Tästä pesäkkeestä kertaalleen ONB, josta lausunto luokka III, hepatosyyttisen neoplastian epäily. Pyydetty nyt karkeaneulabiopsia, mutta sitä ei voida turvallisesti ottaa, joudutaan vena hepatican läpi pistämään. Tehty uudelleen ohutneulanäyte, jossa erittäin hyvännäköinen saalis. Odotellaan tämän ohutneulanäytteen vastaukset ja ohjelmoidaan jatkot sen perusteella."

Kokopäiväretken anti oli siis hyvännäköinen saalis, mutta yritin pakata reppuuni tuomisiksi myös vähän toivoa. Syöpämarkkeri oli laskenut neljästäkymmenestä viidestä kahteenkymmeneen kuuteen, ja röntgenlääkärin puheista ymmärsin, että kasvaimen tämänhetkinen kokokin olisi alle kaksi senttiä. Olin jo valmis uskomaan väärään diagnoosiin, ihmeeseen, vihreään teehen ja tulevaisuuteen, mutta lääkärillä oli jalat tukevasti maassa.
- Ultran mittaustulokset ovat radiologien käsialaa. No, lähdetään siitä, ettei kasvain ole ainakaan kasvanut kahdessa viikossa.
- Tuo syöpämarkkeri ei ole mikään spesifi mittari, sitä nyt ei hirveästi kannata tuijottaa. No, ei se toisaalta ole noussutkaan.
Että turhasta toiveikkuudesta en lääkäreitäni pääse syyttämään:)

Näyte meni taas kiireisenä, mutta viikkoon varaudutaan, ja tällä kertaa olenkin varautunut hyvin. Iltasella, heti kotiuduttuani varasin itselleni parempaa puuhaa kuin puhelinpäivystyksen: jatkan kesken jäänyttä maakuntamatkailuani, ja ikkunapaikalla, tietty. Täältä tullaan porvoo, espoo, wien ja graz! Tämä tyttö pitää kokonaisen viikon lomaa syövästä -lääkärin luvalla ja suosituksesta:)

Ja tourneen päätteeksi, täältä tullaan helsinki ja roosa-nauha 29.8! See you there, rintaremmi, repunkantajat ja muut rakkaat rontit!

prinsessa anna ja kuningatar tiina

2010-08-18T13:55:00.010+03:00

Eilisen labrakäynnin jälkeen eksyin taasen kirjakauppaan, kuten kaupunkireissuilla tuppaa käymään. Viisi vuotta vanhoissa farkuissa voin kulkea, mutta elämä on aivan liian lyhyt lainausjonossa odotteluun:) - uusin maria kallio piti saada tuoreeltaan yöpöydälle. Ekologista omaatuntoa rauhoitin lupauksella laittaa se heti kiertoon.

Uutuuspöydällä selailin syksyn muutakin kirjasatoa, ja erityisen kiinnostavalta vaikutti kellokosken prinsessan elämäkerta. Kellokosken psykiatrisen sairaalan kuuluisin potilas anna lappalainen ei pitkän hoitohistoriansa aikana suostunut potilaaksi, vaan eleli sairaalassa ja koko kellokosken kyläyhteisössä aitona prinsessana. Ja mikäs elellessä, kun kesäpalatsi oli täynnä palvelijoita ja hoviväkeä, ja muut kuninkaalliset piristivät annan elämää, toteuttivat toiveitakin. Arvatenkin päivät englantilaisena prinsessana olivat glamourimpia kuin skitsofreniapotilaan arki kaikkine hoitokokeiluineen. Prinsessa-harha kantoi anna-rouvaa kolmekymmenluvulta aina kuolemaan asti, vuoteen 1988.

Prinsessa annan elämäkertaan tutustuessa pysähdyin termiin "sairaudentunnon puuttuminen". Hih. Meillähän on annan kanssa paljon yhteistä. Itse elelen keltaisessa kotikartanossani kuningattaren lailla, iloisena ja tyytyväisenä, vailla minkäänlaista sairaudentuntoa. Syöpä ei tunnu, ei maistu, välillä ei edes muistu. No, viimeinen oli ehkä liioittelua, mutta kivut ovat oikeasti kadonneet. Sekin olkakipu, jonka selitettiin olevan palleahermon ärsytyksestä johtuvaa ehtaa hermokipua, on enää pieni tuike olkapäässä. Kylkikipu, joka vaikeutti hengitystä, on sekin tiessään. Huimaus ja matala hemoglobiini ovat historiaa, ja muutoinkin olen taas edustuskunnossa.

Minä mikään sairas ole. Tänään vietin illan hyväntekeväisyysjärjestön päivällisillä, huomenna lähden päivän kestävälle valtiovierailulle hospitaalimaahan. Luvassa on tiukka päivä, autonkuljettaja noutaa minut jo 7.20, ja paluumatkalle pääsen vasta kun kaikki edustustehtävät on suoritettu onnistuneesti, pätevän hoviväen avustuksella. Luotan, että iltaan mennessä olen takaisin palatsissani, vaikka tiukat turvatoimet saattavat kokemukseni mukaan joskus hidastaa lähtöä.

*kuninkaallinen vilkutus*

tiedusteluretki 2

2010-08-17T08:40:00.005+03:00

Päivi, tuo hoitajista herttaisin soitti minulle vielä viittä yli työajan. Ca-polin vakihoitaja on palannut lomilta, ja tietoliikenneyhteyteni sairaalaan ovat jälleen kunnossa. Päivi muistaa potilaat, tilanteet ja lupaukset, ja maanantainkin hän lupasi kytätä koneelta näytevastauksiani, siinä muun homman ohessa. Ja tulivathan ne vastaukset, viimein.

Vaan kun mitään ei selvinnyt. Viikon takaisen tiedusteluretken anti oli se, että vihollinen on edelleen tuntematon. Ohutneulanäytteessä oli havaittavissa ainoastaan luokka kolmosen soluja, kun varsinaiset syöpäsolut ovat luokkaa viisi (I=normaali solu, II=lieviä muutoksia, esim. tulehdukset, III= lievä epäily pahanlaatuisuudesta, IV=syövän esiaste, V=selkeitä syöpäsoluja). Luokka kolme on kait sellaisia puolisotilaallisia joukkoja, joiden perusteella ei sodankäyntiä vielä voida aloittaa, vaan nyt tarvitaan lisää todistusaineistoa sille, että vihollinen on aloittanut hyökkäyksensä. Ja taas lähetetään partio retkelleen, uusi yritys tehdään jo torstaina, ja tällä kertaa vihollisen pesää sorkitaan vähän paksummalla neulalla.

Hoitaja-päivi harmitteli kovin uutta toimenpidettä, kyseli että jaksanko varmasti ja eihän sattunut ja tuleeko tästä nyt teille lisäjärjestelyjä ja voinko tosiaan käydä heillä labrassa. Ja miksen jaksaisi ja voisi - nuori ja terve ihminen:) Vaikka olen enemmän kuin valmis hoitojen aloitukseen, ymmärrän että vihollisesta pitää ensin ottaa selvä, sitten tehdä selvää. Täsmäaseilla. Sillä pahanlaatuista tässä edelleen epäillään ja jahdataan, siihen viittaavat anamneesi, ultralöydöksen käyttäytyminen, muuntuneet solut ja pesäkkeen nopea kasvu - tätä mieltä on kolmiyhteys onkologi-radiologi-patologi. Vaan mitä sanoo blogi? Voisikohan asiasta järjestää kansanäänestyksen?

Lippu heiluu edelleen korkealla, takapakista huolimatta. Fiilis on hyvä ja seesteinen, mitä nyt vähän kiireinen, pitäisi sinne labraan ehtiä (harjaa hampaita ja kääntää tukkaa tässä koneen naputtelun lomassa...). PVK ja trombit tällä erää, ei kiitos syöksyvirtauksia. Aurinko paistaa.

däng däng

2010-08-15T20:51:00.005+03:00

Kiitos kysymästä kaikki, hyvin täällä voidaan. Perjantai-iltapäivänä kello neljä lopetin puhelinpäivystyksen, ja häädin syövän korvieni välistä takaisin pesäänsä, ahtaaseen koloon maksan perille. Siellä pysytelkööt siihen asti, että saa tappavan annoksen doketakselia, karboplatiinia tai jotain vielä kokematonta solunsalpaajaa.

Reilu viikko syöpäelämää takana, ja tasapaino alkaa taasen löytyä. Kriisejä on kohdattu ennenkin, ja kokemuksen suomalla varmuudella tiedän, että pimeyttä seuraa aina valo. Niin nytkin. Oli ilta, tuli aamu, näin meni shokkivaihe.

Viikko sitten mieheni huilaili ruohonleikkuun lomassa, ja minä hengailin muuten vaan pihalla. Mitäs mietit -kysymykseen mies vastasi ennen kuin ehdin sitä edes esittää. "No en suunnittele sun hautajaisia", väitti hän, mutta minäpä suunnittelin. Olin ajatellut ehdottaa lipputangon pystyttämistä pihallemme. Voisivat sitten omaiset nostaa lipun puolitankoon kyseisenä päivänä, se kun olisi niiiiin juhlavaa. Yhteistuumin jätimme kuitenkin hautajaissuunnitelmat ja -valmistelut parempaan ajankohtaan, lämpimillä keleillä ei tohdi tuota uuniakaan turhaan lämmittää.

Hautajaissuunnitelmat ovat edesmennyttä elämää, ja tänään fiilis on aivan toinen, päivä alkaa pilkottaa. Viimeiseen helleviikonloppuun piti mahduttaa kaikki kesän elementit. Matkalla uimarannalle kuunnellaan kerrankin aikuisten valitsemaa kanavaa, ja eikös siellä laula lempilyyrikkoni juice. Hän julistaa, ettei elämästä selviä hengissä, ja nyökkään mielessäni, mutten ollenkaan ahdistuneena, tämähän tiedetään. Samassa rallissa hän kuitenkin vakuuttaa, että maksa kestää läpi elämän, däng däng -ja tottahan sekin. Kyllä juice tietää, hän kun (kuulopuheiden mukaan) testasi maksansa kestävyyttä reippaasti enemmän kuin keskiverto pohjoispohjalainen perheenemäntä, joka hihittelee juhlassa kuin juhlassa ensimmäisen tunnin nautittuaan 0,7 desin onnittelumaljan. Vaikka se olisi pommacia.

Auringonpaahteisella moottoritiellä nauratti juice, nauratti lämpö, nauratti takapenkillä kinastelevat tytöt ja mennyt kesä.

Tämän ihanan kesän lämmössä ovat akkuni latautuneet. Olen tavannut ystäviä ja sukua, reissannut, autoillut ja junaillut, juossut, uinut ja pyöräillyt, valvonut yöllä kolmeen ja nukkunut aamulla kymmeneen, elänyt ja nauttinut joka hetkestä niin että palkit ovat aivan täynnä. Näillä palkeilla, tällä aurinkoenergialla jaksetaan ensi viikon uutiset ja koko hoito, toinen syöpäsyksy. Olen valmis.

odottavan aika

2010-08-13T11:50:00.005+03:00

Minkälaisia uutisia pitäisi odottaa, kun kalenteri näyttää perjantaita ja kolmattatoista päivää? Ei minkäänlaisia, päätin, ja puuhailen ihan muuta. Pahuksen puhelin kyllä kulkee mukana, pyykinripustusreissulla ja postilaatikolla, ja sisätiloissakin pidän huolen, että olemme samassa huoneessa. Ja että puhelin on päällä. Ja eihän se ole äänettömällä. Ja onhan verkkoa.

Jospa tämänkertaisen tautini madonluvut olisivat selvinneet, jospa lääkäri ehtisi soittaa, jospa lääkäri muistaisi soittaa. Vaikka mitäpä tämä soitto mitään muuttaa. Löydös on selkeästi pahanlaatuinen, ja olen kiitollinen röntgenlääkäreille, että he kertoivat sen suoraan. Itseni tuntien osaan kuvitella ajatuksenjuoksun, jos optimismille olisi jätetty piirunkaan verran tilaa:

No kato harmi, meillä oli täällä uusi kesäsijainen, hän kun ei oikein vielä osaa tuota konetta käyttää. Haloo, onko rouva itse? No nyt on sellaisia huojentavia uutisia että näyte oli ihan puhdas, siinä oli sellainen laajentunut verisuoni vaan, näitä katsos joskus sattuu tällaisia virhediagnooseja. Että sori, ollaan me pahoillaan.

Mutta ei. Nyt siis odottelen vain taudin laatua ja hoitosuunnitelmaa, mahdollisesti aikatauluakin. Ennusteen perään en aio kysellä, sillä jatkoaikaa tässä haetaan, ei lääketiede eikä elämä alunperinkään mitään ikuista ole luvannut. Silti, mahdollisimman tervettä, pitkää ja laadukasta jatkoa tässä ollaan anomassa, tosissaan ja toiveikkaalla mielellä. Hakemuksia laitetaan menemään ainakin kuusi kappaletta, sen verran ylilääkäri jo hoitosuunnitelmaa raotti. Sytostaattiputki kestänee siis ainakin jouluun.

Veteraanitaistelija osaa onneksi valmistautua syksyn koitoksiin. Viikon varrelle laatimani muistilista näyttää seuraavalta:
- hammaslääkäri!
- kampaaja!
- pese jääkaappi (miten tätä ei ole vielä yliviivattu..)
- apteekkiasiat!
- muista syödä:)

Nyt siis syömään, lounasseurana nokia 6700 classic.

******** muokattu virka-ajan jälkeen*******

Lounasseurani pysyi hiljaisena, samoin iltapäivän kahviseura. Huoh. Se on maanantaiaamuna tartuttava itse luuriin ja udeltava uutiset. Mutta nyt viikonloppua, ystävät! Aurinko paistaa ja lämpöä riittää.

ilon tuulia huolien helteessä

2010-08-11T21:21:00.004+03:00

Tuttu pullakuski koputti ovellemme maanantai-iltana. Käsissään tämä hurmaava herrasmies heilutteli sämpyläsäkkiä ja pullapusseja, ja autosta haettiin vielä viisihenkisen perheen viikon makaroonilaatikkoateriat. Siinä olivat vasta pääkokin terveiset.. Visiitistä ja muista vinkeistä ymmärsin, että työpaikkani kodinturvajoukot olivat taasen järjestäytyneet, ja seuraava lähetys saapuikin tiistaina: kuivamuonaa, hedelmiä, hunajaa, kakkuja, piirakoita, kiusauksia, vuokaruokia, you name it. Joku oli poiminut puolestani syksyn marjat, toinen oli keittänyt ne mehuksi, kolmas jalostanut piirakaksi. Näillä valtaisilla tuomisilla on nyt täytetty kaappi ja pakastin sekä naapurin kaappipakastin..

Voi teitä, te rakkaat rontit! Hämmentyneen kiitollisena ajattelen teitä kaikkia, avustajia ja opettajia, ja kiitokseen yhtyy koko perhe. Emme me tällaista osanneet odottaa, mutta teidät tuntien olisi pitänyt arvata. Käsi sydämelle, onko jollain muulla näin välittäviä työtovereita, näin rakkaudellinen työyhteisö? Sillä rakkautta ne ovat, makaroonilaatikko ja viinimarjamehu. Aidoimmillaan. SELLAISINA päivinä saan sitten pistää valmiin laatikon uuniin, keittää reilut kahvit ja kutsua vaikka kollegat kylään. Sillä kyllä te tulisitte, sellaisina päivinä ja muutoinkin.

Niitä päiviä varten olen saanut jo paljon. Kortteja, viestejä, soittoja, halauksia, toivotuksia, enkeleitä. Olohuoneen pöydällä hehkuva gerbera kertoo, että auttajat asuvat aivan vieressä. Arkiapu, lenkkiseura, kaikkea on tarjolla. Maljakon vieressä on pussukoita, yhdessä suklaata, toisessa salmiakkitikkareita -ystävä muisti parhaimman pahoinvointilääkkeeni! Voi toverit, jos näillä eväillä ei yhtä syöpää nujerreta, niin johan on kumma!

Ennen kaikkea olen iloinen siitä, että minuun ja meihin on otettu yhteyttä, on näytetty että välitetään. Ei kannata pelätä pudottavansa suusta sammakoita, kyllä me ymmärrämme vaikkei omia tuntojaan osaisi sanoiksi pukeakaan. Jo se, että tulee tykö, lankoja pitkin, verkon välityksellä tai ihan livenä, kertoo meille että välitätte ja haluatte olla matkassa mukana. Sen kertoo jo yksi sana. Mieheni sai tekstiviestin, jossa ei tainnut juuri muuta lukea kuin prkle. Siinä se oli, tiivistetysti, miehinen tuen ilmaus:)

Mietin, miten kiittäisin teitä kaikkia. Tiedän, että te tiedätte että minä tiedän teidän tietävän ja yhdessä tiedetään että olemme kiitollisia toisistamme, mutta halusin muotoilla kiitokseni kauniisti. Ja eikö vain, tähänkin tuli vastaus sieltä soutujoukoista, repunkantajien riveistä. Keskipohjanmaalta lähteneestä, "taistelijalle" osoitetusta paketista löytyi tänään runokirja, kirjasta löytyi kiitos.

Pidetään huolta toisistamme, hymyillään vähän,
kutsutaan ilon tuuli huolien helteeseen
ja annetaan kyynelten virrata, naurun raikua.
Tämä on meidän vahvuuttamme,
yksin pärjäämättömien voimaa.
Ja vielä se, että rukoillaan toistemme puolesta.

pia perkiön kirjasta tukena toisillemme

nokka nousussa

2010-08-10T09:56:00.005+03:00

- Katsotaan, mitä tässä voidaan tehdä, tuumasi rempseä röntgenlääkäri, ennen kuin ehti edes pursottaa geeliä ultra-anturin päälle. -Viime viikon kuvien perusteella tämä muutos on niin syvällä maksassa, että koepalan otto on aika taidetta. Ollaan silti varmaan kumpikin sitä mieltä, että riskeistä huolimatta ruvetaan yrittämään.

On se hyvä, ettei kaikkea tiedä etukäteen. Nokannosto-viikonloppu kainuulaisessa kansallismaisemassa olisi saanut aivan toisenlaisia sävyjä tuon tiedon johdosta. Saunan lauteilla, lenkkipolulla, kahvipöydässä ja vadelmapusikossa mukana olisi kulkenut taas epätietoisuuden peikko, tuo peikoista pelottavin.

- Ei kahta sanaa, ymmärrän erinomaisen hyvin että tässä pitää ottaa vihollisesta selvä, sanoin niin päättäväisesti kuin sängyn pohjalta kykenin. Antaa mennä vaan. Että vaikka trapetsilla roikun, jos se avaa paremmat maisemat sisuksiini. Että pikemminkin kuin taidetta, tehdään tästä urheilua.

Sotastrategiastahan tässä oli kyse. Ettei ruveta räiskimään summamutikassa väärillä pyssyillä. Ettei hukata panoksia, menetetä liikaa omia joukkoja. Ei voi sanoa kukka kuin kukka, sairaus kuin sairaus, vihollinen kuin vihollinen. Ei voi myöskään sanoa syöpä kuin syöpä, se kun on pelkkä yleisnimitys, kehon muuntuneiden solujen hallitsemattomalle jakautumiselle ja leviämiselle. Jokaisella pahissolulla on omat ominaisuutensa, lääkkeensä ja madonlukunsa, ja tämänkertaisen taudin tunnistetiedot kuulen loppuviikosta -näyte kun saatiin kauniisti purkkiin. Olet taitava, terhi!

Käyntilaskuri kertoo, että tämä on kolmassadas blogiteksti, ja että kävijälaskuri ylitti sadantuhannen rajapyykin. Tämä oli siis juhlablogi. Skål sille, skål puhtaille keuhkoille ja parantuneelle voinnille, skål ystäville lähellä ja kaukana! Ja sinne lähelle suuntaan nyt, haikeaan haliterapiaan koulumme opettajainhuoneeseen. Pienen kyynelehdinnän jälkeen pistämme sitten taas nokan nousuun!

Voikaa hyvin!

sortumatta souda

2010-08-07T12:28:00.006+03:00

Perjantaina ajelimme kainuun korpeen noutamaan evakkolapsia, joiden viimeinen lomaviikko on kulunut mummilassa, ilakoiden ja pulikoiden. Peltonen istui takapenkillä tilavasti, soittimessa soi limudisco. "Pääseekö jesse james ulos", lauloi neitonen lapsikuoron matkassa, ja mies vastasi kuskinpaikalta että ei pääse, mitäs tuota jankutat. Että monta kertaa oot jo kysyny, mutta ette kyllä lähde pankista viemään rahaa.

Puolangan kohdilla, vaaramaisemaan saavuttaessa mies uteli päivän fiilistä. Tekeekö mieleni lyödä tai potkia? Ei tee. En tunne alkeellisintakaan vihaa, sillä mitäpä tai ketäpä vihaisin? Syöpä ei ole kenenkään syy, pahatkin solut ovat aivan omiani, vaikkakin paljon villimpiä, vastuuttomampia ja vaarallisempia kuin minä itse. Vika ei ole yhteiskunnan, systeemin tahi sairaalan. Taudin uusiminen ei ole seurausta huonosta hoidosta, parempia lääkkeitä vaan ei ole ollut tarjolla, eikä uusiakaan ole tällä välin valitettavasti keksitty. Sytostaateilla mennään, leikkaus tai pesäkkeen polttaminen ei karkoita pahissoluja verestäni, jonne s-tauti näyttää levinneen.

Torstaina harmittelin lääkärille taudin nopeaa uusimista, se kun ei ennusteitani kaunista. "No se tuli nyt, tämän mukaan mennään ja odotettavissahan tämä uusiutuminen oli", totesi ulla. Kyllähän minä sen tiesin vaikka toista toivoin. Jätin sitten kysymättä, kumpaa tai mitä syöpää tässä kannattaisi toivoa, sillä vastaus olisi ollut, että hoidetaan hyvin ja sen mukaan mitä on. Met oomma sellaasia realisteja tuon ylilääkärin kanssa, tieretähän jotta sää on semmoonen ku annetahan. Siinä säässä sitten soudetaan, onneksi alla on isomman puoleinen kirkkovene, täynnä airopareja.

Kiitos soutajat! Lämmöllä ja kiitollisuudella olemme lukeneet viestejänne ja kommenttejanne. Niistä ammennamme voimaa, keräämme taistelutahtoa. Kohta se on taas kohdillaan, vaikka ruutia pitää vielä hetki kuivatella salme-myrskyn jäljiltä.

matkalla epätoivon tuolle puolen

2010-08-05T14:40:00.002+03:00

"Älä huokaa jos sinun on huudettava", neuvoi tommy tabermann. Ja hänhän tiesi.

Nyt tiedän minäkin, ja tietää miehenikin, joka istui hämärässä ultrahuoneessa sänkyni vieressä. Istui ja katseli, kun röntgenlääkäri tutkasi vatsaani, huolellisesti, vakavana, liian pitkään. Lopuksi lisättiin vielä varjoaine.

"Muuten on puhdas tulos, mutta maksassa on selkeä pesäke, 2x4cm. Se näkyi jo ilman varjoainetta, mutta varmistin vielä löydöksen laadun. Kyllä tämä on syöpäetäpesäke."

Vastaanotolla tapasimme gynen puolen ylilääkärin, ja asian ytimeen päästiin heti.
"Tiedät varmasti jo ultralöydöksestä. Nyt selvitetään, kummasta syövästä tässä on kyse. Ohutneulanäyte tilataan kiireellisenä, lisäksi tutkitaan keuhkot."

Vapisevin käsin, mutta sangen tyynenä kuuntelin tutkimus- ja hoitosuunnitelman, kotona oli sitten sen huutamisen vuoro. Kuinkahan lujaa pitäisi huutaa, että tutkimuspöydällä alkanut vapina loppuisi? Huonoja uutisia osasin odottaa, sillä olkapään kipu on siirtynyt alemmas, juuri maksan tietämille. On huonoja uutisia, mutta tämä uutinen oli vielä huonompi. Vaivani kuitenkin selittyivät, heijastekipua siis, pesäkkeen kasvun aihettamaa painetta ympäröiviin kudoksiin. Eikä valmistautuminen mitään auttanut, pommi tämä oli.

Ja silti: kaiken keskellä oloni on aivan kirkas. Hillasato on tänä vuonna huono. EKP piti korkonsa. Itäsuomeen on odotettavissa hellettä. Pesäke on yksittäinen. Parantavasta hoidosta lähdetään.
Minua ja meitä kannattavat nyt viestit, toivotukset, ajatukset, rukoukset ja iänkaikkiset käsivarret. Ja se toivo, matkatovereista verrattomin.

syöpäarvon anatomiaa

2010-08-03T19:22:00.004+03:00

"Mitä on endometrioosi?", uteli mieheni, joka osallistui kanssani syöpäarvon selitystalkoisiin. Googlettamalla löytyi tietoa, varsinkin englanninkielisiltä sivustoilta, joilta mieheni endometrioosi-sanankin bongasi. Epäilen kuitenkin, ettei endometrioosi selitä syöpäarvoni nousua, sillä arkisemmalta nimeltään sairaus on kohdun limakalvon sirottumatauti. Kohduttomuuteen ja vaihdevuosiin kaatuu kohdallani myös kivoimman kuuloiset selitykset, kuukautiset ja raskaus:)

Seerumista mitattavan syöpämarkkerin ca 12-5 seuranta kuuluu munasarjasyövän kontrollointiin niissä tapauksissa, joissa arvo on ollut koholla diagnoosivaiheessa. Tällöin katsotaan, että markkeri on sensitiivinen taudin suhteen, ja sen noususta voidaan ennakoida mahdollista uusiumaa. Itselläni tuo arvo antaa vain suuntaa, mutta sitä seurataan. Tähän saakka seuranta on lisännyt turvallisuuden tunnettani, mutta edelliskerrasta viisinkertaistunut arvo soittaa luonnollisesti syöpäkelloja päässäni. Mutta mutta, muitakin syitä markkerin nousulle voi tosiaan olla.

Vatsaontelon kudosneste nostaa markkeria, samoin hyvänlaatuiset kasvaimet. Sen tekevät myös muut syövät. "Ei kahta ilman kolmatta", sanotaan, mutten jaksa uskoa suomalaisiin kansanviisaisiin. Jäljelle jäävät moninaiset tulehdukset, ja niihin olen pannut toivoni. Ehkäpä olkapäävaivanikin on ollut kaikesta huolimatta tulehduksellinen, kukapa tietää. Tulehdusarvoja kun ei missään vaiheessa ole mitattu, ja tällä erää tilanne on rauhoittunut käsikauppalääketasolle.

Mutta murehdittu ei olla, kuten lupasin. Eteläpohjanmaalta jatkoimme peltosen kanssa matkaa koiramäen serkusten luokse villilään, ja pikkuväen kanssa touhutessa ei syöpä juuri mieleen muistu. Paljon akuutimpaa on se, millaisella lusikalla puuroa syödään, kuka ehtii ensiksi kiikkuun ja erityisesti se, kuka aloitti ja kenen on syy. Huomenna junailemme sitten kotia ja kontrollia kohti, mutta illaksikin olen suunnitellut jo muuta puuhaa kuin jännittämisen -sille olen alustavasti varannut aikaa torstaina aamuyöstä.

Olivat kontrollin tulokset sitten sitä taikka tätä, olen päättänyt suhtautua tulevaan kuten viikonlopun synttärijuhlien sankaritar. Synttärikakkua syödessä juttelimme pöytäseurueen kesken ensi kesän herättäjäjuhlista, joita heinäkuun alussa vietetään ja veisataan pohjolan valkeassa kaupungissa. Kutsuin juhlavieraita myös meille käymään, yöpymäänkin, nurkilla kun ovat. Yhdeksänkymmenvuotias syntymäpäiväsankari kuuli jutustelumme, ja hihkaisi välittömästi: "Ja mää kans!".

45

2010-07-29T12:09:00.003+03:00

Reilu viikko kipukohtauksesta olkapäätäni vaivaava kipu ei ole enää eläimellistä, mutta vaanii pesäluolassaan valmiina hyökkäämään, jos sitä ärsyttää. Kun vain tietäisi, mikä on ärsyttämistä, ainakaan pieni liike ei sitä ole. Ja koska käsi liikkuu ihan vaivatta, vie se mukanaan kiertäjäkalvosin-diagnoosin.

Kiertäjäkalvosin-diagnoosin torpedoi jo työterveyslääkärikin maanantaisella käynnillä. Nuorella mutta pätevänoloisella lääkärillä oli monia mukavankuuloisia vaihtoehtoja kivulleni, ne eivät siis liittyneet s-sanaan. Käynnin lopuksi hän kuitenkin ennusti, että vaivani ehtii hävitä luonnollista tietä, ennen kuin sen syytä ehditään edes selvittää. Ultralähetettä varten hän tarvitsee kotipaikkakuntani johtavan lääkärin suostumuksen, jota vieläkin odotellaan. "Näihin byrokratian rattaisiin moni kipu hukkuu", lohdutti lääkäri, ja kas: eikö oloni ollutkin hieman parempi noiden taikasanojen jälkeen.

Keskiviikon vietin tutuksi tulleen sairaalan käytävillä odottaen varjoaineen kulkeutumista luustooni. Kävelin osastojen ja tutkimushuoneiden ohi, istuin kahviossa, ja parkkeerasin rauhaisaan paikkaan luentosalin ovivälikköön puhumaan muutaman puhelun. Neljän tunnin keikalla ehdin valmistella itseäni kohtaamaan erilaiset diagnoosit ja uutiset, sekä sen, ettei ehkä mitään löytyisikään. Kaikki muut paitsi s-diagnoosit kuulostivat jotakuinkin kestettäviltä, mutta tilanteen niin vaatiessa tiedän kyllä kestäväni senkin.

Tutkimustuloksista luvattiin soittaa seuraavana päivänä, siis tänään. Lääkäreiden puhelut tapaavat tulla iltapäivällä, joten yllätyin nähdessäni syöpäpolin soittavan jo ennen yhtätoista. Toinen hyvä enne oli se, että soittaja oli perushoitaja, he harvemmin huonoja uutisia välittävät. Ja tsadaa: luusto oli puhdas! Nivelvälit normaalit ja pieni verenkuvakin kunnossa - niihin kilpistyi keittötohtorin kehittelemä tulehduksellinen nivelsairaus, joka kuului vielä jotenkin siedettävien kivunselittäjien joukkoon. Hetken verran olin jo ihan helpottunut, mutta viimeinen veriarvo pisti tytön taas kauniisti polvilleen:

- "Yksi arvo täällä on hivenen koholla, ca 12-5 on 45."

Laskeskelin, että säästän yhden neulanpiston, kun otatan syöpämarkkerin ensi viikon kontrollia varten samasta reiästä, mutten ollut varautunut kuuleman sen tiimoilta huonoja uutisia. Markkeri ei ole yksiselitteinen arvo, mutta antaa omalla kohdallani osviittaa munasarjasyövän tilasta. Ennen leikkausta arvo oli hieman yli kahdensadan (kun se voisi olla tuhansiakin), mutta jo pelkällä leikkauksella se laski alle 35 viitearvon, ja parin hoitokerran jälkeen päästiin alle kymmeneen. Siinä se on keikuskellut puolitoista vuotta, kauniina ja rauhoittavana.

Sen verran huolestuin yllättävästä kohoumasta, että soitin jo gynen syöpäpolille. En tosiaan jaksanut odotella huomisaamuista puhelinaikaa, vaan selitin hoitajalle olkakivut ja luustokartat, vaikka tämä varmasti kiireinen olikin. Tiivistetyn tehokkaan anamneesinannon jälkeen ystävällinen hoitaja kehotti vetämään henkeä ja tulemaan ensi viikon kontrolliin ihan turvallisin mielin. Jos ultrassa näkyy poikkeamaa, aloitetaan tutkimukset, mutta muussa tapauksessa ca 12-5 vain kontrolloidaan jonkin ajan kuluttua. Mutta kun kerran menin kysymään, joutui hoitaja myöntelemään, että voihan olkakipu olla heijastekipuakin, sieltä alempaa. Sieltä, missä ensi torstaina soisi näkyvän vain kauniita kaikumaisemia, suolenmutkia ja siistejä sisäelimiä.

Että helteinen päivä tämä. Ulkolämpötila yli kolmenkympin, sisätiloissa hieman viileämpää. Pääkopassa kiehuu, mutta eiköhän sielläkin illan tullen viilene. Ensi viikon torstaihin tuntuu olevan pitkä matka, mutta ehkä tarvitsen sen ajan psyykatakseni itseni kohtaamaan tulevan. Viikko on kuitenkin hyvin ohjelmoitu, jottei tulevia tutkimuksia tarvitsisi turhia murehtia, ja murehtimisen sijaan minä ja peltonen aloitammekin viikonlopun juhlimalla. Huomenna junailemme eteläpohjanmaalle perheystävän yhdeksänkymmenvuotispäiville -sellaisiin kekkereihiin pääseminen on harvinaisen upea juttu. Onnea alli, ja monia terveitä ja elämäntäyteisiä vuosia lisää!

Ja niitä omia yhdeksänkymppisiä, niitä vietetään... 52 vuoden kuluttua. Tervetuloa!

kyllä tämä tästä

2010-07-24T18:07:00.004+03:00

Kotiin päästiin, vihdoin, käytäville asti täydessä junassa, ravikansan ja erotiikkamatkailijoiden rennossa seurassa. Perjantain junat oli myyty täyteen ja vähän ylikin, mutta mahduimme sentään puolenpäivän junaan saattajani kanssa. Kaupungissa on superviikonloppu, ykköspesistä, kuninkuusravit, lavatanssijamit, erotiikkamessut -näiden anti jää tosin itselläni tässä kunnossa kokematta:)

Keskiviikon käynti espoolaisella terveysasemalla sai minut tuntemaan suurta syyllisyyttä olkakivuistani. Ruuhkaa saati potilaita ei ollut, ja hoitajat olivat ihan empaattisia, mutta lääkäreillä oli ne ohjeensa. Vähemmälläkin alleviivauksella olisin uskonut, että on tosi tuhmaa sairastua vieraalla paikkakunnalla. Jos mitenkään olisin voinut välttää avun hakemista, olisin sen tehnyt, mutta lääkäriin lähdettäessä kipu alkoi viedä jo tajunnan rajamaille, vaikka pohjina oli nautittu jo buranaa, panacodia ja pronaxenia. Tuo coctail oli jo aikamoinen annos kaksi kertaa ilman mitään kivunlievitystä synnyttäneelle maatiaisrotuiselle emännälle!

Torstaihin jatkunut kipu ja pahoinvointi päästivät minut vain tampereelle saakka, jossa keräsin yön voimia jatkaakseni pohjoiseen. Etukäteen oli jo sovittu (selkäni takana?), ettei minua päästetä yksin junaan, sillä tällä tädillä eivät "kaikki muumit olleet laaksossa". Mielestäni käyttäydyin suht asiallisesti siihen nähden, että jouduin nappaamaan huumeeksi luokiteltavia särkylääkkeitä maksimiannostuksen ja päälle vielä käsikauppalääkkeitä pitääkseni kivun siedettävänä. Loppujen lopuksi oli varmaan ihan hyvä, että isäni hyppäsi mukaan saattajaksi.. nimittäin pari kertaa matkan aikana ihmettelin, miksi ihmiset istuvat tyytyväisinä junassa, joka on menossa täysin väärään suuntaan! Vaikken edes mietittyäni keksinyt, minne minun olisi pitänyt olla matkalla.

Perjantaina sain särkylääkähumalastani huolimatta junailtua tulevat tutkimusaikani kotopuolen hoitoyksiköiden kanssa. Puhelimen näppäimet näkyivät kahtena, kuten kaikki muukin, ja puhe taisi vähän kangerrella, mutta junan puhelinkopissa sain rauhassa änkyttää asiani luuriin. Syöpäpolille soittaessani vastaanotto oli sydämellinen. Esitettyäni asian hoitajalle, hän ohjasi puhelun suoraan lääkärille, joka ystävällisesti ja kiireettä kuunteli ja rauhoitteli mieltä. Äkillinen, raju kipukohtaus ei ole tyypillistä luustoetäpesäkkeelle, eikä olkapää tavallisin metastaasipaikka. Asia kuitenkin tutkitaan, tautihistoriani huomioiden, kiireellisesti. Hoitaja soitti vielä perään, ja kysyi, sopisiko luustokartta jo keskiviikkona.. Täydet kymmenen pistettä, oysin syöpäpoli! Pehmytkudokset tutkitaan ultralla, ja sinne saanen lähetteen sitten työpaikkaterveyden kautta, jonne myös varasin ajan kätevästä junatoimistostani käsin.

Kotipihaan pääsimme naapuriavun turvin, ja olo tuntui heti selkeämmältä ja paremmalta. Kyllä koti on vaan kiva paikka, sairastaakin. Perässämme saapui sitten muukin perheväki, mutkin pohjanmaan kautta. Peltonen kyseli, olenko kovasti surullinen, kun en päässyt heidän kanssaan titi-taloon käymään. Pakkohan se oli myönnellä, että harmitti harmitti harmitti -ei nyt ehkä se nalletalo, mutta yksi itävallan matka ja blogikansan kokoontumisajot. Ja harmitti se kipukin. Ja kivun syy ja mahdollinen syy. Lohdutukseksi peltsi lupasi kuitenkin laulaa minulle pari titi-nalle -laulua, ja tekikin sen sitten ihan pianosäestyksellä. Kyllä lohdutti:)

Kovasti lohduttaa myös, että lauantaipäivän olen sitkutellut jo ilman tramalia, astetta vahvemmilla buranalla ja panadolilla. Näillä siis pärjään ainakin päiväaikaan, kun käsi on kantositeessä ja käyttökiellossa (kiitokset henkilökohtaiselle jumpparilleni!). Vointi alkaa muutoinkin olla parempi, ruokaakin olen jo maistellut. Ja nimpparin kunniaksi kahvia ja kakkuakin! Vieläköhän tästä toipuisi sinne erotiikkamessuille:)

03.30

2010-07-21T19:48:00.002+03:00

Työpaikkani raittiusseura "kohtuuden ystävät" tapaa aina laulaa kokoontumisissaan, ja yhdistyksemme nimikkolauluksi on muodostunut juicen 03.30. "Rakasta minua nyt, kun kaikki muut ovat menneet, kun varjot hiipii yli lattian.." Itseäni ei tottavie viime yönä laulattanut, mutta tämä biisi alkoi soida päässä, kun heräsin puhelimen kellon näyttäessa tuota aavehetkeä. Muu perhe näki unia espoolaisen omakotitalon lattialle pedatussa siskonpetissä, mutta minä näin vain varjot. Ja tunsin kivun.

Oikea olkapää on vihoitellut välillä, ja olen ollut kivun kanssa seurantalinjalla. Kipu ei ole perinteistä niska-hartiakipua, eikä hieronta tai venyttely helpota sitä yhtään, vaan tuike on saattanut vain yltyä käsittelystä. Viime yönä se yltyi, kipuasteikolla 1-10 aika lähelle kymppiä. Hiljaa matkalaukusta kaivamani burana eikä toinenkaan auttanut ollenkaan, ja aamulla lähdettiin ostamaan apteekista kaikkea, mitä kipuun ilman reseptiä vaan sai. Puolilta päivin oli tarkoitus ajaa helsinki-vantaalle, mutta miehenpuoleni ajoikin minut (pyynnöstäni) suoraan samariaan -osuva nimitys terveyskeskukselle.

"Kiertäjäkalvosimeen kuuluvan jänteen repeämä olkapäässä", kirjoitti lääkäri todistukseen, jonka tarvitsen hakiessani vakuutuksesta lentolippurahoja. Tarkempaa diagnoosia ei ulkopaikkakuntalaiselle pystytty tekemään, röntgeninkin lääkäri määräsi puolivahingossa, kun ei heti hoksannut vierasstatustani. Röntgenkuvan tulkintaa pitikin sitten pyytää aivan ponnekkaasti, mutta sitkeän taistelun jälkeen nuori mieslääkäri tuli ihan henk. koht. kertomaan, ettei luussa näkynyt poikkeamaa. Että kyseessä tuskin on metastaasi, mutta ultra kertoo enemmän. Sitten siellä kotipaikkakunnalla.

Matkan peruuntuminen siskolikan luokse harmittaa tietysti, samoin blogitaamisen meneminen sivu suun, mutta tämän päivän lääketokkuran, vessanpöntön halailun ja reippaan ylenantamisen kokemuksella tiedän, että ratkaisu oli oikea. Kipukaan ei ole kuin taittunut neljänlaisilla lääkkeillä, peruskamalla ja kolmioilla, tosin nyt jaksoin jo vääntäytyä ylös ja koneen ääreen. Huomenissa taidan suosisti suunnata junalla pohjoiseen, sinne kotipaikkakunnalle. Josko sitä heinäkuussakin pääsisi tutkimuksiin.

Varjot hiipivät, turha väittääkään, lattian lisäksi mieleen. Jatketaan nyt kuitenkin vielä juicen sanoin: hautajaiset seis! Vainaja puuttuu.

omatoimikontrollissa

2010-07-15T23:01:00.002+03:00

Kuluvana kesänä olen ollut halosen tarjaakin ahkerampi maakuntamatkailija, eikä kokoelmastani taida puuttua kuin varsinaissuomi ja ahvenanmaa. Jätän ne suosisti seuraavaan suveen, sillä tämä loma alkaa olla jo hyvin aikataulutettu, aina elokuun viidenteen päivään saakka. Tuona torstaipäivänä suunnistan kesäriennoistani epämieluisimpaan, viidenteen munasarjasyöpäkontrolliin.

Ensimmäinen vuosi post ovarioca minua pidettiin tiukimmassa mahdollisessa syynissä, kontrollivälin ollessa kolme kuukautta. Maaliskuisessa kontrollissa lääkäri kertoi, että nyt voidaan vähän löysätä, kontrolliväli pitenee... peräti neljään kuukauteen. Seuraava aika osui keskelle heinäkuista osastosulkua, joten välistä tuli pakostakin vielä kuukautta pitempi. Evästykseksi sain kuitenkin soittaa hoitajan numeroon, sulunkin aikana, "jos ihan mitään oiretta tai huolta ilmenee". Päätin ettei ilmene, tämä kesä olkoon täysin tautivapaata laatuaikaa.

Viidennen kontrollin virallisena päivänä suoritin kuitenkin pikaisen omatoimikontrollin. Vointi on loistava. Ei ole kyhmyjä eikä patteja, ei painontunnetta, ei väsymystä. Vatsan lorinat lienevät uutta perunaa ja savukalaa, vihlaisut hernettä ja naurista. Askites ja kiinteän kasvaimen mahdollisuudet ovat tietysti olemassa, mutta niiden aika on vasta kontrollin aattona -silloin käydään perinteisesti kaikki "mitä jos"-mietteet läpi. Oikeassa kyljessä on kuitenkin arkuutta (leikkauksen jälkeistäkö hermokipua?) ja olkapää vihoittelee. Jälkimmäinen vaiva taitaa olla samaa tautia, joka on turvottanut myös peukalonivelen, mitä sitten lieneekin. Seurailen, mutten jaksa huolestua, sillä olisi sääli sairastua pelkoon syövän jälkitautina.

Vielä syöpäarvo, niin kontrolli olisi ohi. Otin avukseni peltosen, jota pyysin sanomaan jonkun luvun. Pikkuneitiin voi luottaa, loppuuhan hänen lukualueensa yhdeksääntoista, joka on nätisti vielä ca ykskaksviitosen viitearvoissa (<35). Peltonen sanoi viisi eli oman ikänsä -hieno juttu! Markkeriarvo viisi onkin loistotulos, ja vastaa täysin hyvää oloani. Sillä mennään elokuulle asti kepein mielin. Ja ennen elokuuta luvassa on vielä satakunta ja uusimaa sekä yksi ulkosuomalainen maakunta, steiermark. Hammasharjan lisäksi huomenna alkavalle matkalle on siis otettu myös passi -ja ne rinnat, tottahan toki;)

jotain sinistä

2010-07-05T23:45:00.003+03:00

Edellisen postauksen teemaan sopien olen hankkinut ylleni jotain sinistä. Eikä ihan vaan jotain, tarkka sävykin on tiedossa: taikavuori, sävy nro 3148 tikkurilan värikartasta. Seitsemän vuoden jälkeen terassimme kaipasi uusintakäsittelyä, joten se on nyt maalattu entisellä sävyllä, samalla tulivat uudet portaat sekä yksi paraatirinta käsitellyiksi. Jälkimmäisen sain onneksi aika hyvin putsattua ei-niin-perinteisillä proteesinhoitotarvikkeilla, joten jäljellä on enää häivähdys sineä.

Jo aiemmin kesällä, kukkapenkkiä kitkiessä, huomasin kontaktiproteesien epäsopivuuden kyykötys-pyllistys -asentoja vaativiin hommiin. Kun painovoimaa uhmaaviin asentoihin liitetään vielä reipas hiki ja kapeaolkaimiset pitsiliivit, voi käydä niin kuin on muutaman kerran käynyt: rinta tai rinnat luiskahtavat kesken kiireisimmän työnteon t-paidan sisään. Kukkapenkin vehreyden suomassa suojassa irto-osat on näppärä työntää takaisin liiveihin, mutta terassilla, kotikujan kaverijoukon hääriessä ympärillä on tehtävä haasteellisempi. Siinä ährätessä voi tarttua jotain sinistä matkaan. Eivät silti kujan lapset älynneet, mitä talonemäntä taiteili.

Kotikujamme väki on ihanaa porukkaa. Viikonloppuna vietimme naapuruston perinteisiä varjoseuroja, hyvässä säässä ja seurassa, grillien äärellä. Lapset olivat järjestäneet kilpailuja ja muuta puuhaa pienille ja isoille, ja ohjelmatauoilla parannettiin maailmaa -ihan perinteistä seurameininkiä siis. Luontevaa oli jatkaa kokoontumisen hoidollista puolta pihasaunamme löylyissä, jonne me naiset ensiksi suunnistimme jalkaraspeinemme ja kuorintavoiteinemme. Suomalaiseen saunakulttuuriin eivät uikkarit oikein sovi, joten en niitä itsekään laittanut, ja saunavieraille totesin löylyyn mennessä, ettei irtovarustus oikein kestä saunomista, joten rinnat jäivät tuvan pöydälle. Kotikujan naiset tuntevat tautihistoriani, ja tuorein naapuri kysyi rinnattomuudestani mutkattoman fiksusti, joten asia oli sillä klaar.

Joo-o, olen reipas ja rohkea ja sinut sairauteni ja silvotun vartaloni kanssa ja mitä vielä. Onhan se niinkin, mutta totta hemmetissä haluaisin itselleni ihan normaalin etuvarustuksen. Että ne niin kätevät silikonit olisivat siellä ihon alla, mistä eivät pääse luiskahtamaan, ja missä ne kestävät kovissakin löylyissä tipahtamatta lauteille. Ja on sellaiset luvassakin, mutta korkean uusimariskin potilaana tätä toimenpidettä täytyy odotella vielä pari vuotta. Viimeisimmän leikkauksen jälkeen mervi muotoili tulevaisuuteni tällä rintamalla näin:

"Myöhemmin, kun korkean riskin syöpähoidoista on kulunut pari-kolme vuotta, voidaan rekonstruoida, jos potilas haluaa, molemmat rinnat plastiikkakirurgian puolella. Kyseinen toimenpide on ajankohtainen aikaisintaan loppuvuodesta 2011-alkuvuodesta 2012. Potilas voi ottaa itse suoraan yhteyden plastiikkakirurgian pkl:lle kyseisten asioiden järjestelemiseksi tuossa vaiheessa eteenpäin.

Kokonaistilanne huomioiden tuolloin tulisi olla tehtynä rintakehän ja kainaloiden ultraääni. Vaikka rintasyöpäriskiresidiivi on varsin pieni, niin tutkimukset olisi oltava ennen leikkausta alle 6kk: sisällä tehtyjä."

Kyllä vaan, potilas haluaa. Olisiko syyskuu jo loppuvuotta..?

Sitä odotellessa, näillä mennään mitkä on annettu. Reippaasti ja rohkeasti.

kohti kristallia

2010-06-30T22:07:00.020+03:00

Pari viikkoa sitten seurasimme puolen valtakunnan tavoin naapurimaan kuninkaallisia häitä. Häävastaanotollamme nautittiin ystäväperheen kanssa prinsessakakkua, kilistettiin juhlalaseja ja kyynelehdittiin (me naiset vain) säännöllisin väliajoin: morsian saapuu, isä luovuttaa tyttärensä, "jaa", sulhasen käsi tärisee, katseet kohtaavat, jne. Juhlahumun seuraaminen herkisti, mutta samalla koin suurta kiitollisuutta siitä, että omat häät on onnellisesti suunnilteltu, järjestetty, tanssittu ja siivottu.

Neljäntoista vuoden jälkeenkin lahjaksi saatu hääkansio on vielä kuvia vailla, mutta sivujen väliin tallennetuista lappusista pääsee koko lailla kiinni kesäkuisiin tunnelmiin. Päivä oli ihana, ilmakin kuin morsian ja juhlaohjelma täynnä tunnetta ja yllätysnumeroita. Kuninkaallisten häiden televisiointi päättyi häävalssiin, eikä kaikkea näytetty rahvaalle, mutta epäilen vahvasti, etteivät vicce ja danny päässeet edes loppuillasta mukaan hääohjelmaan, leikkimään ja laulamaan yleisön eteen. Dannyn kaverit eivät kertoneet noloja sattumuksia hääparin taipaleelta, eikä morsiota kiikutettu ryöstösaaliina kulmakapakkaan, jossa vähemmistöön kuuluva tumma naisihminen olisi katsonut tulevaisuutta korteista. Ei muuten pitänyt paikkaansa se lapsien lukumäärä, yhdeksän kyllä kuulostikin nuoresta morsiosta hurjalta.

Toivottavasti sentään ruotsissa tunnetaan rantasuomalaisten perinne tanssittaa tuore aviovaimo tervetulleeksi ämmäin säätyyn. Suvun naiset ja naispuoliset ystävät vievät morsiamen tanssilattialle, piirin keskelle. Kukin hakee nuorikkoa vuorollaan tanssiin, ja tanssin lomassa morsian saa käytännönläheisiä neuvoja avioelämää varten. Suurin osa neuvoista taitaa olla unohtunut, osa lienee täysin painokelvottomia, mutta isoäitini vinkki on jäänyt mieleen. Hän kehotti lajittelemaan pyykin huolellisesti, erityisesti alusvaatteet kannatti pestä erillään, hedelmällistä sukua kun ollaan:)

Kesäkuisten bernadotte-suvun häiden ehdoton huippuhetki oli monien mielestä tuoreen sulhasen puhe -niin minustakin. Siinä muuttui sammakko kertaloikalla hovikelpoiseksi prinssipuolisoksi, ah, voih ja loiskis. Tuon puheen jälkeen olisi kynnys hääpuheen laadintaan aika korkealla. Onneksi 29.6.1996 kynnystä ei vielä ollut, eikä ollut tekemistäkään pohjanmaan junassa, jolla kolkuteltiin kahdeksan tuntia hääpaikalle, morsiamen kotitanhuville satakuntaan paria päivää aiemmin. Eväsleipien syönnin lomassa tuleva hääpari kirjoittikin puheen, jonka sitten luki juhlakansalle seurojentalon lavalla jossain kulkurinvalssin ja sukkanauhan heiton välissä. Kursiiviosat luki vaimo ja tyyppikirjaimet vaimon mies.

Vappuna yhdeksänkolme tiinan puhelin soi
"no se on mikko tässä moi!"
Ensi kerran silloin mikosta kuulin,
hän jutteli mulle viinistä kostunein huulin.

Kirjeitä ja katseita vaihdettiin,
me ihastuneita olla taidettiin.

Kun suomi täytti vuosia seitsemänkuusi,
polki oulun kaduilla pari uusi.
Kului vuosi yhteistä aikaa,
siinä taisi olla paljonkin taikaa..
koska kesken iltauutisten
minä mieleni rohkaisten
laskeuden alas polvilleni
kysyin: "tuletko vaimokseni?"
..vihdoinkin...

Dammisaaresta löytyi kotimme
hyvin saman katon alle sovimme.
Joskus yhteistä onnea myös koetellaan
etenkin kun kodinhoito-oppeja opiskellaan.
Tiskirättimytystä oli tulla kriisi,
"aina toi sama biisi".

Mutta ei pienet töyssyt mitää haittaa
elämää kun yhdessä taittaa
nyt jo tanssitaan häitä,
vuosi on suunniteltu
-ja jännitetty-
näitä.

Kovasti kiitos anoppi ja appi
siis kiitos anoppi ja appi
ja tietenkin pappi
sekä koko sakki!
Erityiskiitokset heidi ja heikki
teiltä sujuu laulu ja leikki.

Olemme nauttineet tästä päivästä
ja voimme yhdessä muistella menneitä,
kun kylään ouluun tulette meille
muutakin kuin lämmintä kättä tarjoamme teille!

Ja nyt jatketaan juhlia näitä,
juhlikaa, tanssikaa häitä!

---
Ah, voih ja loiskis noita sanoja ja tunnelmia, mutta edelleen olemme tuo sama hääpari. Tiskirätistä pitää aika harvoin vääntää kättä, olemme selvästi kehityskelpoisia talousihmisiä ja sopuisiakin, kyllä vaan. Pyöräily on vaihtunut enimmäkseen autoiluun, (mikä on valitettavaa), eikä koti löydy enää kaupungista vaan maalta, mutta edelleen toivotamme kylästelijät tervetulleiksi.

Huraa, huraa, huraa, huraa norsunluiselle vuosipäivälle, ensi vuonna juhlitaankin kristallihääpäivää!

paluuliikenteessä

2010-06-27T23:40:00.004+03:00

Valtakunnallisen radiokanavan mukaan juhannuksen paluuliikenteeseen lähdettiin poikkeuksellisen myöhään, aurinkoisesta ja lämpimästä säästä johtuen. Mummilan keittiön mittari näytti reipasta kymmentä astetta, ikkunat helisivät tuulen voimasta ja järvellä näkyi vaahtoipäitä, joten meidän lähtömme ei ollut säästä kiinni. Ennusteen mukaan kotonakin olisi samanlaista, joten joimme päiväkahvit rauhassa ennen taipaleelle lähtöä.

Novan toimittaja kertoi liikenteen alkaneen puuroutua lahti-heinola -välillä jo alkuiltapäivästä. Samaan aikaan kainuussa liikenne sujui rauhallisesti. Ensimmäiset reippaat kolmekymmentä kilometriä kapoista soratietä sujui kahden auton taktiikalla, ohitettiin siis yksi ja vastaan tuli yksi. Hautausmaalla näkyi muutama auto parkissa, mutta kirkonkylä oli autio. Radiossa poliisi kehotti käyttämään kiertoteitä, sillä kuumimmilla tieosuuksilla autot matelivat kahdenkymmenen kilometrin tuntivauhtia. Jouduimme mekin ajamaan ehkä kymppikilsan alinopeutta, kun edessä matkasi "kaikkien kaveri", vaikkakaan ei teiden tukkona vaan ihan hyvää vauhtia.

Lylykylän risteyksen kohdilla heiluivat tupasvillat kauniisti, niidenkin heiluntaa todistimme vain me ja ehkä pari muuta autokuntaa. Valkeisjärven kioskilla olikin sitten jo väkeä, parkissa oli jopa neljä autoa kerrallaan ja jonossakin useampi ihminen. Myyjä valitteli kiirettä ja kysyi voisiko mitenkään "vetää yhre rööki", kun ei ollut koko päivänä kuulema ehtinyt. Siitä vaan, tämä siis oli juhannusruuhka:) Onneksi ei tarvinnut kuumassa autossa kärvistellä, terassille puhalsi raitis tuuli neljäntoista asteen kesäsäässä. Pysyivätpähän hyttyset poissa.

Matkanteko oli rauhallista, tavallista rauhallisempaa. Jokikylän kaupan kohdalla käännyin vaistomaisesti katsomaan takapenkille, näillä kulmilla tapaavat päiväunilaiset aina herätä. Penkillä olivat kuitenkin vain akuankat, niiden lukijat olivat jääneet muutamaksi päiväksi korpimaisemiin. Mummilan mäellä tulevat seuraavat päivät olemaan tavallista vilkkaampia, kun taas kotosalla koetetaan nauttia luovasta joutenolosta. Siinä maalausurakan jälkeen, pihankäännön lomassa, huilitauolla ja puoliajalla...

kaverikahvit kakkonen

2010-06-23T23:07:00.008+03:00

Vertaisystäväni k soitti iltasella. Yhdessä olemme rintasyöpäjengi BRCA bandidos, joka perustettiin menneenä talvena. Tällä kertaa puhelumme aiheena oli täysrinnattomuus. Koolle oli suositeltu terveen rinnan poistoa samoin perustein kuin itselleni, perinnöllisyyspuolen lääkäri oli vetänyt jopa ässän hihastaan: kymmenvuotisseurannassa 40% geenikantajista löydetään syöpä toisestakin rinnasta. Ei tarvinnut ystävänikään enää päätöstä miettiä. Kun on suuressa jaossa saanut huonot kortit, on hyvä, että pelin säännöissä joustetaan. Saa käydä pakalla tai pelata jokerin, kuinka vaan.

Minä tsemppasin parhaani mukaan. Elämä nupopäänä on itse asiassa paljon yksinkertaisempaa kuin yksisarvisena -nyt siis pysytään käytännön asioissa, ja jätetään henkinen puoli sikseen. Keksin hetisiltään ainakin kolme hyvää syytä "lautailuun", siis sen hengissä pysymisen lisäksi.

1. Symmetrinen vajavaisuus sallii vähän avarammat kaula-aukot.

2. Rinnattomana eivät vaivaa toispuolisuuden aiheuttamat ryhtiongelmat.

3. Jos ne ainoat urheiluliivit sattuvat olemaan pesussa, voi iltakympin jälkeen lähteä huoletta lenkille ilman tissejä. (Siihen aikaan illasta vanhaa valtatietä ajavat vain ne, jotka pelkäävät liikenteessä joko ikänsä tai mahdollisen promillemääränsä vuoksi, kummassakin tapauksessa näkö heittää..)

Lisäksi täytyy vielä sanoa, että (kontakti)proteesien kanssa voi elää kutakuinkin normielämää, normiliiveissä. Naisten jumpan jälkeen pukuhuoneessakaan ei etuvarustukseni kerää katseita. Kait se on niin kuin suomen kansa tietää: hullu ei huomaa eikä viisas virka. Eikös vain? Kuvassa siis ne ainokaiset urheiluliivit, mallia lidl, 6,99e.

Puhelun päätteeksi päätettiin koon kanssa pitää BRCA bandidosin KesäKokoontumisajot. Ja kuten tapana, karkasi mopo taas käsistä. Ajattelimme, että meidän laadukkaaseen seuraamme vertaistuen piiriin ovat MYÖS ULKOJÄSENET ERITTÄIN TERVETULLEITA. Emme halua unohtaa myöskään kannatusjäseniämme, joten ei tarvitse olla rinnaton, ei geenikantaja eikä välttämättä edes syöpäinen, jos haluaapi tulla kanssamme kesäillan viettoon

Keskiviikkona KolmasKymmenes Kesäkuuta.

Koon Kanssa Kokoonnumme oulun Kaupungissa, KävelyKadulla, Kraniittipallolla, Kello Kuusi.
Jos siis satut olemaan näillä Kulmilla, Kipaisehan Kanssamme KaveriKahville!

Sitä ennen, Kaunista KeskiKesän juhlaa Kaikille!

aamutuimaan

2010-06-21T22:50:00.005+03:00

Rinnattoman elämä vaatii vähän enemmän säätöä, tissittömyys pitää huomioda jo ennen elovenaa. Tämä emäntä ei voi noin vain nousta sängystä ja rientää avaamaan ovea, kun se kesäloma-aamuna soi hävyttyömän aikaisin (kahdeksalta). Naapurin ninnillä ja siirillä voisi leuka loksahtaa siinä portailla seisoessa, keltaisen talon niukka-yöpukuisen emännän edessä, ja saattaisipa kavereilta hätäännyksissä unohtua sekin, miksi ovemme takana seisovat. Että olette varmaan kysymässä voiko peltonen alkaa..? No ei voi, kun nukkuu vielä (saisitte nukkua tekin, hohhoijaa..).

Tällä kertaa kellon soidessa oven takana ei ollut siiri eikä ninni, vaan postipoika. Kannatti siis avata ovi - ja paketti. Itävallan postileimalla varustetusta lähetyksestä löytyi aito sacher-kakku, suoraan sacher-hotellista wienistä! Ihana synttäriylläri, eikä yhtään myöhässä.. olenhan 38-vuotias vielä n.11,5kk:) Kiitos vielä sisko, kakku on syöty viimeistä murua myöten.

..psst.. otan mielelläni vastaan tietoja mahdollisista proteesiyöpuvuista:)

passi, hammasharja ja rinnat

2010-06-17T22:45:00.012+03:00

Pakkasin koko yön. Tai silta se ainakin tuntui, vakipainajaiseni, joka pitkän tauon jälkeen tuli yövieraakseni. Matkalaukut nököttivät budapestin reissun jälkeen vielä koskemattomina makuuhuoneen oven pielessä, mutta niin vaan niitä piti ruveta uudestaan täyttämään. Tällä kertaa olin matkalla yhdysvaltoihin, massachusetsiin, jossa parikymmentä vuotta sitten vietin kokonaisen kesän stipendiaattina (oppimatta silti kirjoittamaan osavaltion nimeä oikein, toim. huom.).

Rapakon yli suuntautuvaa matkaa varten taittelin punaiseen lentolaukkuun asukokonaisuuksia ja kenkiä, varasin matkalle ristikoita ja lukemattomia kodin kuvalehtiä, ihan kuin irl. Mitä lie tällaiset tylsät unet kertovat näkijästään? Kiirekin oli (kuten elävässä elämässäkin, aina), ja mieleen juolahti asioita vielä kentälle lähdön aikoihin. Ai niin, nesteet! Juoksin siis kuuliaisesti hakemaan minigrip-pussin keittiön kaapista, ja tungin sinne shampoon ja pullollisen tulista ketsuppia:) Tyytyväisenä istuin jo autoon, mutta sillä hetkellä tylsä pakkausuneni muuttui jo painajaiseksi: tissit olivat jääneet kuivumaan saunan lauteille! Laukkuun pakattiin siis vielä kakkosrinnat säilytysbokseineen, hoitotarvikkeineen kaikkineen sekä proteesiuimapuku, ja olin vihdoin valmis. Pääsin jo kentälle saakka, kun muistin, että pahus sentään, minullahan on nykyään perhekin..

Mitähän lie olisi lutzin perhe tuuminut, kun olisin pölähtänyt kylästelemään, yksin tai koko pesueen kanssa. Vieläköhän asuvat suttonissa, sinisessä talossa? Asian tarkistus ei kyllä ole suunnitelmissa ollut, muita reissukaavailuja sen sijaan näin kesäaikaan on. Painajaista edeltävänä iltana olin surffaillut halpojen lentojen perässä, siskolikkaa tekisi mieli katsomaan, hän kun ei suomeen tänä suvena pääse. Muutkin unen elementit selittyvät aika hyvin, tämänkertaisessa painajaisessa on aineksia kauppalistasta lähtien, ja eikö vain se äidin huono omatuntokin jossain taka-alalla kolkuta. Vaikka hyvin täällä oli pärjätty vanhempien unkarin reissun aikana. Talo ja lapset olivat puhtaita ja järjestyksessä:)

Ja hyvin pärjäsimme me vanhemmatkin, neljä päivää tonavan rannalla. Helle pysytteli yli kolmessa kympissä, joten me pysyttelimme metronkantaman päässä majapaikastamme. Sillekin säteelle sattui paljon nähtävää ja tehtävää, kuten komioita kirkkoja, maanalaisia luolastoja budan vanhassa kaupungissa, eläintarha ja schetzenyin kylpylä.
Onneksi tulivat tällekin reissulle mukaan ne proteesiuikkarit ja uimatissit:) Visiitistä vielä kuvatodiste.

kuka meitä hoitaa?

2010-06-10T23:24:00.002+03:00

Mies kertoi pihallamme kirmaavalle lapsijoukolle, että me keltaisen talon vanhemmat olemme lähdössä ulkomaanmatkalle. Naapurin kuusivuotias siiri kurtisti kulmiaan, ja kysyi heti huolestuneena:
- Kuka MEITÄ sitten hoitaa?
Vastaus ei tuntunut siiriä vakuuttavan, ukki ja paapa eivät kuulostaneet hänestä luotettavalta vaihtoehdolta:)

Ensimmäinen hoitovuoro saapui tänään iltapäivällä, ja peltonen aloitti yhteistyön ukin kanssa hetisiltään. Ruokapöydässä lastenvahti kyseli, miten isompia sisaruksia oikein hoidetaan, ja peltsi opasti mielellään.
- Täytyy sanoa "pojalle", ettei se saa pelata tietokoneella. Ja sitten "neidille" pitää sanoa, että tavarat pitää laittaa paikalleen. Se ei koskaan laita tavaroita, ja sillä on huone sekaisin. Niin, niitä pitää komentaa sillä lailla.
Nuorimmaisella itsellään ei kuulostanut olevan mitään paheita, joihin pitäisi puuttua. Muisti hän vihdoin yhden asian, joka on kielletty.
- Mää en saa enää märistä prisman lattialla.

Äiti voisi kertoa viisivuotiaan vinkeistä vähän enemmänkin, mutta eiköhän ne kujeet sieltä paljastu ihan itsestään. Kuulo on neuvolassakin laitettu seurantaan, mutta mahdollinen (korvavaikun? tulehdusten? aiheuttama) lievä kuulonalenema ei selitä kaikkia väärin kuulemisia. Tänäkin iltana oli yritystä ilmassa.

- Äitiiii!! Saanko mennä siirin pihaan?
- Äläpä menekään. Kello on jo kahdeksan ja meillä on iltapala aivan kohta. Olette kyllä leikkineet tänään ihan riittävän monta tuntia.
Ovi kolahtaa. Kymmenen minuutin päästä etsiskelen neitiä huomatakseni hänen sittenkin hävinneen naapurin pihaan. Ei kun hakemaan.
- Minähän sanoin, ettei enää saa lähteä kylästelemään.
Neiti katsoo minua hyvin hämmästyneen näköisenä, silmät sirrillään, ja vastaa varsin muodollisesti:
- No voihan harmi! Minä kun ihan kuulin, että mene vaan. Ja että ole ihan niin kauan kuin haluat:)

Kyllä täällä silti pärjätään. Isoisät pitävät vahtia kotipihalla ja -kujalla, toimivat taksikuskeina ja pistävät välillä einettä pöytään täyteen ladatusta jääkaapista tai pakastimesta. Kattilallinen kalakeittoa, pellillinen lihapullia, makaroonilaatikko, kanakastike ja nakkipaketti, piirakoita, purilaisia ja jäätelöä. Että vaikka jonninmoinen tuhkapilvi pölähtäisi haittaamaan kotiinpaluutamme alkuviikosta, ei kotijoukoilla ainakaan nälkä pääse yllättämään. Mutta eipä kiirehditä vielä kotiinpaluuseen, sillä menomatkakin alkaa vasta reippaan viiden tunnin päästä. Nyt hetkeksi päätä tyynyyn, ja sitten, täältä tullaan tonavan helmi!

"noinkolmekymppis"päivänä tuumittua

2010-06-08T22:15:00.013+03:00

Syövän mukanaan tuomiin luontaisetuihin kuuluu ilo vuosien karttumisesta. Jokainen täyttyvä vuosi on juhlan paikka! Siinä missä ennen kerroin täyttäväni taas sen kaksikymmentäyksi, olen nykyään ylpeästi oman ikäiseni. Eli "noinkolmekymppis"päivänäni olen ilolla ottanut vastaan onnitteluita ja juhlavan verukkeen turvin nauttinut kakkua ja kuohujuomaa, hyvässä seurassa.

Harvasta vuosikerrasta on tehty laulua, meistä 87 rippilapsista ja 91 ylioppilaistapa on. Kelan anssi tiiviistää meidän aikuistuneiden tunnot muutamiin puhutteleviin säkeisiin. "Meistä tuli muurareita, taksikuskeja suutareita, yksinhuoltajaäitejä autokauppiaita -- meidän piti muuttaa maailma!". Sellaiset varmaan oli aikomukset, kukaan ei ole niin viisas ja pystyvä kuin tuore ylioppilas:) Mutta sellaisia meistä on tullut, ihan tavallisia virkamiehiä ja vääpeleitä, lääkäreitä myös, olen kuullut, ja äitejä, isiä. Keskiluokkaisia ja kohta keski-ikäisiä, toivottavasti myös keskimäärin tyytyväisiä ja onnellisia.

Lähes kaikista on tullut myös 38-vuotiaita, ei kuitenkaan kaikista. Oltiin vielä lukiossa, kun jape lähti kesäyönä autoajelulle, joka päätyi pikkuilmoitukseen maakuntalehdessä "ojaanajo vaati nuoren miehen hengen". Olin hautajaisissa, ensimmäistä kertaa saattamassa oman ikäistäni. Seuraavana vuonna istuin jälleen kukkavihon kanssa kotikirkkomme penkissä, olimme partiotovereiden kanssa saattamassa eevaa. Syksyllä olisivat alkaneet opiskelut, ja opiskelurahoja eeva oli tienaamassa silloinkin, kun etelästä tullut rekka ei huomannut pysähtymismerkkiä, vaan ajoi keskelle asfaltointityömaata kohtalokkain seurauksin. Vieläkin muistan iltateehetket eevan oman pienen kodin keittiössä.
Muutama vuosi sitten kuulin myös luokkatoverini jannen menehtyneen. Vankilakierre päättyi hänen kohdallaan lopullisesti viimeisenä kotiutumispäivänä.

Syntymäpäivänäni muistelen heitä, ja ajattelen olevani onnekas. Olen elänyt kaksi kertaa pitempään kuin jape tai eeva. Olen saanut opiskella, tehdä mieluista työtä, nähdä maailmaa. Minulla on perhe ja oma koti, josta nuorena kuolleet toverini tuskin ehtivät edes haaveilla. Vaikken ole maailmaa muuttanutkaan, ainakaan kovin radikaalisti ja näyttävästi, olen varmasti keskimääräistä tyytyväisempi taviselämääni virkamiehenä, äitinä ja vaimona.

Keskimääräistä onnellisempana katselen keskiluokkaisen kotitalomme (aina) keskeneräiseen puutarhaan, jossa syreeni aloittelee kukintaansa. On se kesä täällä pohjoisessakin, ja etelän epäilijöille piti käydä nappaamassa kuvatodiste -keskellä hyttysparvea.

UNKARINsireenin tuoksua ja kauniita kesäpäiviä toivottelen kaikille!

virttä vaille valmista

2010-06-04T22:46:00.006+03:00

Viimeisen viikon päätteeksi istahdin työpöytäni ääreen ja katselin tyhjiä seiniä. Perhoset olivat lentäneet muuttolintujen ja kevätkukkien kanssa sinisissä muovipusseissa koteihin, ja poissa olivat keppinukketeatterin satuhahmot, kaunokirjainmallit, jumppapussit ja opettajanpöydän korkeat, huojuvat tornit. Opettajaoppaat, nuotit, kalvot ja monisteet on lajiteltu niistä kaappeihin ainakin "välttävästi". Päällisin puolin näyttää "kiitettävältä", mutta kaapin ovien aukaisu paljastaa, että syksyksikin on jätetty puuhaa. Osaa pitää huolen omista tavaroistaan.. no, ehkä "tyydyttävästi".

Kevätjuhlaan liittyy aina haikeutta ja suuria tunteita. Liikutukseen ei tarvita edes suvivirttä, riittää, kun katselee viittäsataa petteriä ja adalmiinaa ympärillän. Juhlapuvuissa tai isänmaanmultaisissa farkuissa, kampauksella tai ilman kampaa, mutta niin valmiina kesään ja seikkailuun. Viimeisenä varsinaisena koulupäivänä kajautimme yhteislauluissa "käyn ahon laitaa", ja lauantaina tiedän nopeimpien siellä jo käyskentelevänkin, heti kymmenen jälkeen. Kirmatkaahan kesälaitumille, ihanat kalastajapojat ja metsästäjän alut, luonnontieteilijät ja runonikkarit, hymytytöt ja laululinnut! Nauttikaa kesästä, syksyllä nähdään!

Se syksyllä näkeminen onkin pyörinyt päässä viime päivinä. Kovin tuoreessa muistissa on samaiset hilpeät tunnelmat kahden vuoden takaa. Koulutavarat oli pakattu pahvilaatikoihin ja muutettu uuteen luokkaan. Söimme oppilaiden kanssa perinteiset jäätelöt tyhjässä luokassa, lauloimme keväiset metsät ja peipon pesän ja juttelimme kesästä. Mummolaviikkoa, telttaretkeä, suviseuroja.. suunnitelmia oli kaikilla, itse odotin eniten sisareni häitä ja riikan matkaa loppukesästä, mutta taisin jättää ulkomaanmatkan mainitsematta, kun harvalla on sellaiseen mahdollisuutta. Kun tuutit oli syöty ja kädet pesty, jaoin todistukset, opettajaa piti halatakin. Syksyllä nähtäisiin. Ja nähtiinhän me, mutta vain kolme viikkoa, jota sitäkin varjostivat jo syöpäpilvet.

Sävelet ovat tänä vuonna entisenlaiset. Päättäjäispäivä alkaa suvivirrellä ja todistuksilla, iltapäivällä on luvassa tuoreiden ylioppilaiden juhlintaa ja illalla katkotaan karttakeppiä. Häitä ei tänä kesänä ole luvassa, mutta sukulointia kyllä, ja reissaamista, ja se perinteinen kahdestaan matka. Viikon päästä olemme miehenpuolen kanssa jo budapestissa, ja lastenhoidosta kotosalla vastaavat isoisät, vuorotellen. Kiitämme etukäteen:) Ihana kesä siis on edessä, nytkin.

Jotain on myös toisin. Kaksi vuotta sitten kevätjuhlapäivänä en osannut aavistaakaan, että soluni olivat ruvenneet jakaantumaan hallitsemattomasti, ja vatsassa sikisi elämää, joskin kovin epätervettä ja ei-toivottua. Tänä kevätjuhlapäivänä en osaa kuin toivoa, että näin ei ole. Haluan sanoa varmalla futuurilla: syksyllä nähdään!

peltosen kanssa ihan pihalla

2010-06-01T21:18:00.006+03:00

Varhain ja varkain tullut kesä puskee nuppua, kukkaa, ruohoa ja rikkaruohoa valtavalla kiihkolla, joten hommaan on ollut jo pakko puuttua. Eräskin laiska puutarhuri on joutunut joutohetkinään haravoimaan, haraamaan ja harventamaan, vaikka yleensä tämän pihan työt aloitetaan vasta suvivirren jälkeen. Mikäs siinä, alkukesästä pihalla puuhastelu on vielä kivaa, ja viikonloppuna pensaiden alla kykkiessäni ajattelin, että on tämä jo niin helppoakin. Enää ei tarvitse käydä hyssyttämässä vaunuja kesken lapioinnin, tehdä välipalaa multakuorrutetuin käsin tai vahtia tarkasti ehtiväistä taaperoa, ettei tämä söisi ruohoa. Tai ainakaan lannoitteita. Ja onhan lapsista jo apuakin -vahinko vain, että heistä ainoa pihanlaitosta kiinnostunut on viisivuotias peltonen.

Lapsen innostusta ei passaa latistaa, joten kasvimaata laitettiin suloisesti yhdessä. Olisimme peltosen kanssa sopineet mainiosti vaikka biolanin mainokseen tai meidän perhe-lehden kansikuvatytöiksi:) Molemmilla oli omat harat, joilla möyhensimme maan ja poistimme rikkaruohot. Sitten otimme lapiot ja tasoitimme kasvualustan, minä tein kolot, peltonen tiputti oikeanlaiset siemenet koloihin ja peitti ne huolellisesti. Valmista tuli, ja siirryin seuraavalle rastille, takapihan pensasaidantekeleen kimppuun, jossa juola huojui lähes yhtä korkealla kuin orapihlaja. Huokaisin, hain pihavajasta puutarhurin työkalupakin ja valitsin aseita rikkaruohoja vastaan. Ratkaisevalla hetkellä vaisto käski katsoa kasvimaalle päin. Siellä apulaiseni oli edelleen, kasvimaan kimpussa, hara kädessä. Neiti oli päättänyt aloittaa koko homman alusta, siemeniä kun oli vielä jäljellä. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisissa muodostelmissa ryytimaallani rucola, persilja ja roomansalaatti tulevatkaan kasvamaan:)

Peltsin innokkuutta ei latistettu haran takavarikoinnilla. Rikkaruohojen nyppiminen ei kiinnostanut, mutta sain neuvoteltua uudeksi hommaksi perkuujätteen keräämisen. Olisi pikkupuutarhuri ainakin silmieni alla. Silmien alla tai ei, mutta puolen metrin perkuun jälkeen seuraava havainto peltosesta oli sembramännyn vierestä, josta rauhallisin ja varmoin ottein katkesi vuosikasvaimia keltaisten puutarhasaksien avulla. Puutarhurin käsivarrella roikkuvaan koriin oli ehditty napsia kuusenkerkkiäkin, olivat kuulema kauniin värisiä, ja niistä tulisi hyvää keittoa. Haran lisäksi suunnittelin takavarikoivani myös siis sekatöörit, mutta tiukasti puhuteltu neiti vannoi leikkaavansa niillä enää vain ruohoa. Siihen sentään myönnyin.

Pahuksen pihatyöt, kihisin jonkin aikaa, mutta kiukun laannuttua löysin jälleen sisäisen puutarhurini. Mukavaahan tämä oli, ja niin terapeuttista:) Läheltä kuitenkin piti, etten joutunut heittämään haikeita hyvästejä puutarhaterapialle ja koko puutarhalle. Sunnuntaina peltonen nimittäin löysi järeimmän aseeni taistelussa rikkaruohoja vastaan -round upin, ja pääpuutarhurin silmän välttäessä apulainen suhuutteli tehokasta myrkkyä sinne tänne nurmikolle. Onneksi jäljellä oli vain pullonpohjat, ja kiireesti kävin kastelemassa kohdat, joissa soisi ruohon vielä vihertävän jatkossakin. Tämä ensiapu on toiminut aiemminkin omia virheitä paikkaillessa. Neiti katsoikin toimiani tarkkaan, ja kulki sitten kastelukannun kanssa perässäni paikaten minun "virheitäni". Tällä kertaa tosin oli ollut tarkoitus osua: leinikit ja voikukat eivät varsinaisesti kaunista pihakiveystä.

Kun yhden ainoan kesäisen viikonlopun sattumuksiin lisättiin vielä juoksemaan väännetty pihahana ja kiipeäminen saunamökin katolle, aloin jo ankarasti pohtia tulevaa kesää. Ja laskea sen pituutta, ammatinvalintakysymys tämäkin. Viriketoimintaa viisivuotiaalle..? Leikkikenttä? Kesäkerho? Neljä hoo? Tämä on tosi näppärä tyttö, niin ja innokas, todella oma-aloitteinen, juu-u, varmasti pärjää koululaisten joukossa..

lääkitys kohdillaan kun näin naurattaa

2010-05-27T20:50:00.008+03:00

Torstain neljännellä tunnilla jätin helteiset kopitteluharjoitukset kesken, ja lähdin mutkin kurvailemaan kohti terveyskeskusta, jossa minua odottivat minna, vuodepaikka ja pullollinen zometaa. Lääkereseptin mukaan zometa on alkavan osteoporoosin hoitoon, mutta yhtä suuri syy puolivuosittaiseen tk-visiittiini on lääkkeen arveltu hyöty rintasyövän uusimisen ehkäisyssä. Jälkimmäisen syyn takia sen olen itselleni "puhunut", vaikka lääke on vasta kokeiluasteella. Luukadolle en tähän mennessä ole juuri ajatuksia suonut, mutta kun kaikista kuvitelmistani huolimatta elelen edelleen tautivapaana, on hyvä, että tulevaisuuteenikin on satsattu. Ilman estrogeenituotantoa tai sen korvausta osteoporoosi on kohdallani ihan todellinen uhka.

Vastaanotto vuodeosastolla oli jälleen ystävällinen, veriarvot olivat kunnossa ja lääke tilattu apteekista, joten sitten vain suonenetsintään. Siihen tarvittiinkin minnan lisäksi myös terttua ja kerttua, lisävaloa, kasa suoja-alustoja, pyyhkeitä ja kärryllinen kanyyleita. Vika ei ollut pistäjissä, näinhän itsekin etteivät suonet vain suostuneet nousemaan pintaan, mutta yksissä tuumin päätimme, että kyllä tällä hoitajakokemuksella pitää elävälle ihmiselle saada tippa käteen. Kunnan parhaaksi tippaiitaksi tituleerattu kerttu kun kuulema saa tippatien auki paineettomallekin potilaalle. Kämmenselän pistojen jälkeen siirryttiin käden syrjiin, "kandin hätävarasuonen" kautta ylemmäs käsivarteen, mutta vasta käsitaipeen "labrasuoni" suostui uittamaan kanyylin oikeaan paikkaan. Jes.

Tippa onnellisesti kädessä kaivoin laukustani kasan kaunokirjallisia hengentuotteita, ja rupesin luku-urakkaan. "Päiväni hölmölässä" ja "hölmöläisten urheilukisat" sisälsivät hauskoja oivalluksia mm. sählyn pelaamisesta lapa kädessä ja keväisistä rahankylvöpuuhista. Vapaalla vasemmalla kädellä löin leimoja tarinoiden perään, ja varo-varovasti kirjoitin vielä tippakädellä kommentteja. Hyvä hyvä! Sujuva juttu! Hauska loppu! Nyt olisi tarvittu sitä viisasta mattia! Miten niin kaikki hölmöläiset kuolivat, kun heitä on tänäkin päivänä vielä olemassa? Olet mestarikirjoittaja, en olisi osannut yhdistää samaan tarinaan hölmölää ja star warsia, vaikka olisin kuinka yrittänyt:)

Ainevihkojen lukeminen on opettajan kotitöistä ehdoton suosikkini, mutta kokeiden korjauskin menettelee. Onhan kiva nähdä, kuinka oppilaat ovat oivaltaneet vaikeaksi ajattelemiani asioita. Tai sitten eivät, mutta eivät lannistu vaan partiolaisen tavoin tahtovat tehdä parhaansa. Enkun kokeen viimeinen tehtävä oli haastava: "Kirjoita uudelle ystävällesi kirje. Kerro siinä itsestäsi vähintään viisi asiaa. Esimerksiksi minä osaan.., minä pidän.., minulla on..". Ehdoton helmi oli kaikessa lyhykäisyydessään tiivistetty versio kyvyistä ja harrastuksesta. Ensimmäisellä rivillä luki: My can let's play football. Toki annoin pluspisteen yrityksestä, olivathan kaikki sanat oikein kirjoitettu..

Makeasti mahtoi nauraa myös kollegani, joka korjasi uskonnon koetta. Korinttolaiskirjeen kuuluisin kohta oli eräässä paperissa muistettu seuraavasti: "Niin pysyvät nyt nämä kolme, paavali, siilas ja barabbas, mutta suurin niistä on pietari". Toisessa paperissa taas pysyivät soppa, saippua ja sielunhoito -tärkeitä toki nekin, mutta edelleen peräänkuulutan rakkautta ja toivoa, uskoakin. Niitä tarvitsee myös opettaja, kuten työtoverini pirre, jonka koulutulokas "ville-aleksi" etsi kauan omaa nimilappuaan taululta. Siellä sen piti olla, muiden nimien seassa. Vihdoin seitsenvuotiaan silmät kirkastuivat, ja hän bongasi oman nimensä lapulle kirjoitettuna. Onnellisena hän esitteli opelle löytöään, jossa luki "VESIVÄRIT".

Tässä ammatissa ilonaiheita riittää. Sen lisäksi, että suurella sydämellä ja laajalla ymmärryksellä joskus nauramme oppilaille tai heidän hengentuotteilleen, saamme päivittäin nauraa oppilaiden kanssa. Ja näin kesän kynnyksellä iloa piisaa, kun vain katsahtaa kalenteriin:) Seitsemän herätystä. Se on ammatinvalintakysymys tämä kesälomakin..

plié ja muita asentoja

2010-05-24T21:30:00.009+03:00

Jaa että linjoilla on hiljaista.. mitä meillä oikein on tehty? Lukukauden päätös on samalla kustanna-kuljeta-kannusta -kauden huipentuma. Ensin on harjoituksia, sitten ylimääräisiä harjoituksia ja kenraaliharjoituksia, sitten turnauksia, näytäntöjä ja esityksiä. Ei siinä iltaisin tarvitse miettiä, mitä tekisi, moottoritie on kuuma.. Harjoitusten aikana on taksikuskeilla lenkkeilyä, neulontaa ja kokeiden korjausta. Ja jos oikein hyvin käy, päivänokoset helteisessä jokirannassa, vaaka-asennossa.

Kauden päättyessä, katsomon hämärässä vuoden vaivannäkö saa palkkansa, kilpaa herkistelemme kaltaistemme taksikuskien kanssa. On ne vaan taitavia.

Hyökkäysasento. Suomipoikamme on löytänyt lajinsa ja paikkansa, floorball ja vasen laita. Äiteekin on oppinut, mitä tarkoittaa tehot.

Peltonen ei tiedä vielä, mikä on plié, mutta kissa-asento on hallussa. Hello kitty!

Loppuasento. Neitosten tarantellatanssissa oli tulta, niin on myös neidoissa. Kiitämme opettajaa..

Aplodien jälkeen otetaan taas hyvä ajoasento, ja hurautetaan kotiin. Ja kotona voi ottaa hetkeksi hyvän katseluasennon, ainakin uutisten ajaksi, ennen kuin lähtee hakemaan sopivaa kylkiasentoa unten maille.

Joskus käy niinkin, että kaiken suharoinnin väliin jää luppoaikaa, ja silloin äitee ottaa puutarha-asennon:)

Puuhakkaita kevätpäiviä kaikille!

kassialma ja vihoviimeinen eskimo

2010-05-19T22:36:00.007+03:00

Lompakkoni unohtui autoon, ja auto ajoi puolen tunnin matkan päähän reikäpallokentälle. Kauppareissusta piti siis selvitä opiskeluaikojen tapaan pullonpalautusrahoilla. Kyseistä panttitavaraa on onneksi helleilmojen ansioista siivouskaappiin kertynyt, joten perunapussi, kalapuikot ja jukurttipänikkä näyttivät turvatulta. Pullot pussiin ja pyörän selkään.

Periaatteenani on ollut, etten oluttölkkejä enkä siideripulloja lähikauppaamme palauta, siellä kun tapaa pyöriä oppilaita, entisiä, nykyisiä ja tuleviakin, ja hyvin suurella osalla heistä kodin vakaumus kieltää alkoholin käytön kokonaan (tai no siis lapsilla sen nyt kieltää laki ja järkikin, mutta siis noin yleensä alkoholi on nautintoaineena kielletty..). Kyläpuheissa opesta saattaisi äkkiä tulla rappioalkoholisti, jos kansankynttilä bongattaisiin ruskeaa pulloa palauttamassa -saati jos niitä olisi matkassa enemmän kuin yksi. Tällä kertaa mukaan oli kuitenkin otettava niitäkin, kiliseviä ja kolisevia laatuja, jotta omat lapsraukat saisivat perusostojen lisäksi myös särvintä leivän päälle. Onneksi tämä on poikkeustila.

Eipä ollut kaupassa onneksi montaa asiakasta. Tyhjäksi ostetun jäätelöaltaan sanoma oli ilmeisesti kiirinyt kylälle, eikä karkkihyllylläkään ollut tavallista tungosta. Kilisteltyä aikani pullonpalautusautomaatin kimpussa ensimmäinen tuttu äitee huikkaa heipat.
- No onpa ollut kova jano.
- Juu, näillä helteillä, niin on ollut.

Kassalla tulee toinen äitee jututtamaan.
- Milläs luokalla se tiina-ope on?
- Kolmosella nyt ja pääsen luokaltanikin. Että syksyllä sitten nelosella.
- Ja sitten varmaan seuraavana vuonna olet ekalla? Sovitaanko niin? Meidän paavo-liisa on tulossa silloin kouluun, ja sinunhan se pitää paavo ottaa, kun olet ollut meidän pentillä ja pirkollakin.
- Öh, juu, joko se pikku-paavo on niin iso...? saan ihmeteltyä ääneenkin, ja naureskelen, ettei yli vuoden päässä olevista asioista tiedä vielä erkkikään eikä erkin veli heikki. Että katsotaan minne tuuli tytön kuljettaa ja miten se elämä heittelee. Heh heh.

On tietysti mukava saada palautetta, mutta ensimmäisen ajatukseni kyllä oli, että eipä syöpäuutiseni sentään ihan kaikkien korviin ole kiirinyt. Kuka nyt toivoisi lapsensa opettajaksi syöpäpotilasta, jonka terveydentila on suuri mysteeri, ja jonka tulevaisuus on pätkitty muutaman kuukauden jaksoihin? Miten kävisi ekaluokkalaisen turvallisen koulupolun aloituksen, jos opettaja joutuisikin jäämään sairaslomalle -lyhyelle tai määräämättömän pitkälle? Yksi kokonainen lukuvuosi terveenä tuntuu valtavalta ihmeeltä, joten todennäköisyyksien mukaan jotain häikkää täytyy olla tulossa, tietää pessimisti sisälläni. Ei tällaista epävarmuustekijää voisi ekaluokalle laittaa..

Vai. Tiesikö paavo-liisan äiti sittenkin sairauksistani, ja halusi kysymyksellään kertoa, että vielä kelpaan hänen lastensa opeksi? Halusiko hän tsempata, kertoa minullekin, että vielä osaan opettaa ja kasvattaa. Että syöpäsolut ovat tehneet tuhojaan vain rinnoissa ja munasarjoissa, eikä niitä opetustyössä tarvita. Että koettelemukset ja elämänkokemukset tuovat perspektiiviä ja suhteellisuudentajua, myös työhön. Tiedä häntä, mitä tämä äitee tarkoitti, tiesi tai ajatteli, mutta hyviä ajatuksia tuo kohtaamisemme herätti. Vielä kelpaan ja osaan.

Ja niiden ajatusten ja yli jääneen euron kunniaksi hain vielä jäätelöaltaan pohjalta pyörimästä sen vihoviimeisen eskimon.